31. heinäkuuta 2017

Japani 2017: Kohtaamisia

Japani-postaukset ovat nyt vähän viivästyneet kaikenlaisten muiden juttujen vuoksi, mutta yritän niitä tässä loppuvuoden aikana saada kirjoitettua. Tarkoitus on käsitellä erilaisia teemoja, mutta toki myös esitellä kohteita. Tässä ensimmäisessä postauksessa kerron kohtaamisista.



Vaikka postauksen aiheena ovat kohtaamiset ihmisten kanssa, ei kuvissa juurikaan ihmisiä esiinny. Tämä johtuu siitä, että salakuvaaminen on rumaa enkä itsekään haluaisi päätyä jonkun tuntemattoman blogiin. Vaikka henkilöistä olisi kuviakin, kaikilta ei ole saatu lupaa niiden julkaisuun. Niinpä ne pysyvät yksityisissä arkistoissa.

Halusin silti kuvittaa postauksen matkakuvilla, jotka toivottavasti ovat kivoja katsella.

Iäkäs rouva junassa


Karatsussa hiekkarannalla


Olimme tulossa poispäin Karatsusta paikallisjunalla, kun kyytiin nousi iäkäs rouva. Tämä nainen kiinnitti huomioni, koska hänen pukeutumisensa pisti silmään muihin verrattuna. Hänellä oli yllään valkoista pitsiä, jota oli asustettu tummanvihreällä. Asu sisälsi lukuisia kerroksia, hatun ja pitsiset irtohihat. Minun silmääni se oli niin mori kei kuin nyt vain voi olla. 

Katseemme kohtasivat junassa, enkä voinut olla hymyilemättä. Oli niin turkasen kuuma päivä, etten itse ollut voinut kuvitellakaan pukeutuvani kunnolla mori keihin, mutta olen varma, etteivät japanilaiset vain hikoile samalla tavalla kuin suomalaiset. Ehkä he ovat tottuneempi yli 30 asteen lämpötiloihin.

Valitettavasti tuo vanhempi nainen käänsi katseita, muttei sillä positiivisella tavalla. Pikemminkin ihmiset suorastaan välttelivät katsomasta häneen. Juna alkoi täyttyä, mutta naisen viereen jäi tyhjä paikka. Ihmiset menivät mieluummin seisomaan kuin istuivat hänen viereensä. Hän sai istua yksin koko matkan aina Hakatan asemalle asti, jolloin nousi junasta samaan aikaan meidän kanssamme.

Emme vaihtaneet sanaakaan, ainoastaan muutaman ystävällisen katseen. Minua suorastaan harmittaa, etten uskaltautunut kehaisemaan tuon rouvan asua. Se oli niin kaunis! Hänestä tuli sankarini. Kun minusta tulee vanha, haluan olla kapinamummo, joka uskaltaa pukeutua omaan tyyliinsä välittämättä ympäristön mielipiteistä.

Japanilainen kirjekaveri


Hamarikyu-puutarhan teetalossa

Olen kirjoitellut kirjeitä ja pikaviestejä erään japanilaisen kanssa nyt kolmisen vuotta. Löysimme toisemme joltain kirjekaverisivustolta, jonka nimeä en enää muista ja jota en käytä nykyisin. Kirjeiden  mukana on kulkeutunut mm. makeisia puolin jos toisinkin sekä muuta pientä mukavaa, minkä voi helposti postittaa.

Kun Japanin matka varmistui, kysyin tältä kaveriltani, haluaisiko hän tavata minut, M:n ja M:n vanhemmat. Halusihan hän, joten sovimme treffit Tokion viikkomme sunnuntaille. Viikolla hän olisi ollut töissä, joten tapaamisen järjestäminen olisi ollut vaikeampaa. Jo ennen tuota tapaamista pikaviestit lentelivät molempiin suuntiin ja mietimme, mitä voisimme tehdä.

Sovimme tapaamisen Hamarikyu-puutarhaan, jossa vierailimme M:n kanssa myös häämatkallamme. Tuttuun paikkaan meidän olikin helppo löytää perille.

Jännitin tapaamista kamalan paljon, koska sen enempää japanini kuin englantinikaan ei ole täydellistä. Kaiken lisäksi japanilaiset ääntävät englantia omalla erikoisella tavallaan ja pelkäsinkin, etten saa selvää kaverini puheesta. Myönnettäköön, että ajoittaisia kommunikointiongelmia olikin, mutta ei mitään, mistä ei olisi selvitty selittämättä kautta rantain ja elekielellä. Epäselväksi taisivat ainoastaan jäädä muumien englanninkieliset nimet, joiden etukäteen selvittäminen ei ollut tullut kummallekaan mieleen. (Itse en ole kovin kiinnostunut muumeista, mutta kaverini fanittaa niitä täysillä, joten niistä tuli puhuttua.)

Kävimme myös porukalla syömässä jonkinlaisia vartaita. Tarjolla oli erilaisia lihoja, mutta myös mm. lootuksen juurta, joka olikin yllättävän hyvää. Viimeiseksi kävimme vielä toisessa paikassa syömässä japanilaista jäätelöä.

Päivä oli ehkä hieman jännittynyt. Uusien ihmisten tapaaminen on minulle aina vähän koettelemus, vaikka olisin jotain kautta kyseisen henkilön kanssa kommunikoinutkin. Se ei tarkoita, etteikö minusta olisi kiva nähdä ihmisiä... Minä vain jännitän sitä.

Viimeiseksi annoimme kaverilleni vielä tuliaiset. Olimme hankkineet hänelle Mymmeli-mukin ja syvän lautasen, xylitol-purkkaa (se on kovaa huutoa Japanissa) ja Luhdan pussilakanasetin. Kuten sanoin, kaverini pitää muumeista, mutta myös suomalaisista kodintekstiileistä. Hän näyttikin liikuttuvan melkein kyyneliin saakka ja kiitteli vuolaasti. Vähän pelkään, miten pahan kiitollisuudenvelan oikein aiheutin hänelle lahjalla.

Minäkin sain lahjan: keksejä (jotka on syöty jo, joten eivät päässeet kuvaan), käsivoiteen ja meikkisiveltimen. Olen huono hankkimaan kauneudenhoitovälineitä tms., joten onkin kätevää saada niitä lahjaksi. Käsivoidetta en ole vielä testannut, koska edellinen purkki on kesken, mutta meikkisivellin on laadukkaan oloinen käytössä. 


Kaiken kaikkiaan tapaaminen oli oikein mukava. En todellakaan kadu, että menin sopimaan sen, vaikka kiemurtelin jännityksestä jo varmaan kolme viikkoa aiemmin. Oli mahtavaa nähdä livenä ihminen, jonka kanssa on jo useamman vuoden pitänyt yhteyttä.

Kawagoen opas


Kawagoen pääkatua
Varasin meille Kawagoen kävelyretken yhdelle reissupäivistä. En ehkä lukenut kuvausta riittävän tarkasti, sillä kuvittelin sen olevan samanlainen kuin muutkin päiväreissut, joilla olemme Japanissa olleet: pyörimistä ison turistiryhmän kanssa. No, eipä ollut. Maksimiosallistujamäärä retkelle oli kuusi henkeä ja näistä kaksi perui, joten olimme oman porukan kesken oppaan kanssa.

Alkumatkasta minua lievästi sanottuna ahdisti. Oppaamme oli keski-ikäinen japanilainen nainen, jonka englanti oli sanalla sanoen todella japanilaista. Lisäksi hän oli erittäin innokas ja sosiaalinen ja kyselemässä koko ajan jotain. Totta kai se kuuluu työrooliin, enkä  nyt missään nimessä kritisoi häntä. Minä olin vain varautunut siihen, että voin hukkua turistimassaan, mutta nyt sainkin 25% oppaan huomiosta ja jouduin oikeasti olemaan itsekin sosiaalinen. Se oli hieman shokki alkuunsa, mutta selvisin päivästä kuitenkin.

Opas kulki kanssamme junilla Tokiosta Kawagoeen ja kierrätti meitä siellä eri kohteissa, joista osasi kertoa seikkaperäisesti. Käytimme julkista liikennettä, mikä oli myös omalta osaltaan mielenkiintoista. Lisäksi kävimme yhdessä syömässä.

Opas tarjoutui todella monessa kohtaa ottamaan meistä perhepotrettia, kun taas me halusimme kuvata kohdetta emmekä itseämme. Se oli hieman kiusallista, koska opas luuli, että me vain kursailemme, kun sanoimme, ettei kuvia tarvitse ottaa. Niinpä sitten hänen mielikseen suostuimme muutamaan potrettiin. Tässä taisivat taas kulttuurierot vähän ponnahtaa näkyviin ja ehkä joitain luonne-erojakin.

Kaiken kaikkiaan päivä oli silti mukava, vaikka tämäkin vähän jännittynyt minun osaltani. Oppaamme oli asiantuntija omassa hommassaan ja oli todella perehtynyt kohteisiin. Oikeastaan olen aika iloinen, etten lukenut sitä retken kuvausta niin tarkasti. En välttämättä olisi uskaltanut varata retkeä, jos olisin tiennyt, mitä on tulossa. Vaikka ryhmän pieni koko tuli yllätyksenä ja oli alkuun shokki, kokemus jäi positiivisena mieleen.

Nihon Minka-enin työntekijät


Nihon Minka-en
Kävimme Nihon Minka-enin edo-kylässä, jonne on siirretty edo-kauden aikaisia rakennuksia. Kylä oli käytännössä ulkoilmamuseo ja siellä oli myös miltei jokaisessa rakennuksessa työntekijä tai pari ottamassa vierailijat vastaan.

Aika nopeasti kävi ilmi, ettei paikassa käy kovinkaan paljon länsimaalaisia turisteja. Työntekijöille olimme ihmetys jo sinällään ja useampi kysyikin, mistä olemme kotoisin ja kauan olemme asuneet Japanissa. Siinä sitten seliteltiin, että Suomesta ollaan ja ihan vain turistimatkalla. Tämä herätti suurta hämmästystä, mutta myös innostusta. Pääsimme kertomaan Suomesta ja toisaalta eräskin herra ryhtyi pohdiskelemaan, kuinka haluaa Suomeen matkustaa. Hän kertoi haluavansa nähdä sekä yöttömän yön että revontulet, joten tiedossa taitaa olla melkoisen pitkä reissu, mikäli hän sellaiselle joskus päätyy.

Kaikki olivat jälleen todella ystävällisiä, vaikka jokainen vastaantullut henkilö ei englantia puhunutkaan. Japaniksi tuli ihan pari sanaa vaihdettua, mutta olen ehkä vielä liian arka käyttämään kieltä kunnolla.

TV-ohjelman tekijät


TV-ohjelman kuvauksissa Nihon Minka-enissä

Nihon Minka-enissä sattui myös toinen hauska tapaus. Olimme vasta aloittaneet kierroksemme siellä, kun minä harhailin yhden talon takapihalle ja sillä välin tv-ohjelman kuvausryhmä nappasi M:n kiinni. M meni suostumaan siihen, että vastaillaan kysymyksiin ohjelmaa varten. Kun minä sitten palasin takapihalta, olinkin yhtäkkiä kuvausryhmän edessä ja minulle selitettiin, kuinka "vaimo tulee myös juttuun mukaan ja kuinka minulla kaunis tukka, joka  näyttää upealta televisiossa".

Tiedätkö, olin totaalisen paniikissa. Siinä ei kuitenkaan auttanut kuin hymyillä ja yrittää parhaansa. Kuvausryhmällä oli tulkki mukana, mutta hänen puhettaan ei pystynyt kuulemaan siihen, mihin meidät aseteltiin seisomaan. Kuulimme lähinnä toisen työntekijän japaniksi esitetyt kysymykset. Pulassa oltaisiin oltu, jos ei oltaisi japania osattu.

M vastasi ensin kolmeen kysymykseen (miksi tultiin paikalle, mitä ajatellaan paikasta ja mitä aiomme tämän jälkeen), jonka jälkeen minulta kysyttiin, mitä minä (jälleen kerran minuun viitattiin vaimona) ajattelen paikasta. Toivon todella, että editointivaiheessa sönkötykseni on dubattu. Oli se sen verran kuumottavaa, etten oikeasti edes muista, mitä kysymykseen vastasin. 

Lopuksi meitä haluttiin vielä kuvata tutkimassa taloa ja pyydettiin käyttäytymään ihan normaalisti. Ihmeteltiin hetki ympäristöä ja juteltiin olevinaan niitä näitä, kunnes meitä kehotettiin kävelemään kohti seuraavaa rakennusta. Ja se oli sitten siinä. Kiitokset puolin ja toisin, ja vihdoin saatoin taas hengittää.

En tiedä, miltä kanavalta ohjelma tuli ulos vai onko se vielä tullutkaan. Ehkä niin onkin parempi, sillä en välttämättä kestäisi katsella itseäni videolta.

Samurai-museon perhe


Samurai-museo
Samana päivänä seikkailimme vielä Samurai-museoon, jonka löytäminen oli pikkuisen vaikeampaa kuin olin ennakoinut. Jotenkin silti onnistuimme harhailemaan perille ja tulimme paikalle juuri sopivasti, sillä 10 minuutin päästä oli alkamassa pääsylippujen hintaan sisältyvä opastettu kierros.

Siinä odotellessa appi ajautui keskusteluun omistajan kanssa. Taas ilmoille heitettiin ne perinteiset kysymykset, mistä oltiin kotoisin. Sitten kävikin ilmi, että omistajan poika, joka oli myös töissä samassa museossa, oli ollut Suomessa opiskelujensa aikana. Mies kutsui poikansa paikalle ja sitten puhuttiin vähän suomea.

Omistajan tytär lähti kierrättämään meitä museossa ja oli superkiva. Hän osasi selittää esineistä erittäin mielenkiintoisesti, minkä vuoksi kierros venähti pikkuisen yliajalle, mutta se ei haitannut. Myös hän kyseli kierroksella olevilta kaikenlaista ja osallisti siten porukan kiitettävän hyvin. Puhuin hänen kanssaan hetken Rilakkumasta (jonka hän bongasi laukustani), haha. Pari turistia pääsi myös pukeutumaan samurai-kypärään ja pitelemään katanaa käsissään.

Kun poistuimme museosta, omistajan poika huuteli vielä suomeksi kiitosta peräämme. Se pisti hymyilyttämään ja toki vastattiin sitten sekä suomeksi että japaniksi. Kohtaaminen jätti lämpimän mielen.

Summa summarum


Kaikenlaisia muitakin pieniä kohtaamisia reissulla sattui, mutta keräsin tähän postaukseen nyt isoimmat jutut. Japanilaiset ovat monesti varsin mukavia ja miellyttäviä ja pyrkivät auttamaan turisteja parhaansa mukaan. Tasan kerran (ei tällä reissulla) on kohdalle osunut epämiellyttävää käytöstä, muuten kaikki on sujunut oikein kivasti.

Tässä postauksessa en sen tarkemmin lähtenyt esittelemään kohteita, joissa nämä kohtaamiset tapahtuivat, mutta palaan siihen puoleen vielä myöhemmin.

2 kommenttia:

  1. Olipas hauskoja kohtaamisia! Itseäni ei Minka-enissä käydessä tulleet kuvausporukat häiritsemään. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei sielläkään varmaan ihan joka päivä kuvaajia liiku. Satuttiin nyt vaan sopivaan saumaan. :D

      Poista