Anna Kaija

En ollut koskaan kuullutkaan House of Crimson and Clover -sarjasta, mutta selailin eräänä iltana huvikseni Kobon kauppaa lukulaitteellani ja satuin törmäämään sarjan esiosiin alle kahden euron hintaan. Kolme kirjaa noin halvalla. Eipä siinä paljon olisi hävinnyt, vaikka lukukokemus olisi jäänyt vaisuksi. Plussan puolelle kuitenkin päästiin.

Sekä sarja että kirjailija olivat minulle tosiaan ennestään tuttuja. Luin ilmaisen näytteen esiosien ensimmäisestä kirjasta ja päätin sitten lunastaa "boksin" omaksi, koska hinta ei tosiaan lompakossa suuremmin kirpaissut. Minulla on paha tapa tehdä näitä kirjaheräteostoksia, mutta toisaalta e-kirjoina ne eivät juuri tilaa vie ja ovat usein todella edullisiakin vielä. Ehtisinpä vain lukea kaiken!

Tarina alkaa, kun neworleanslainen Ana saapuu pienelle, n. 200 asukkaan, Summer Islandille selvittelemään päätään saatuaan kotipuolessa ihmissuhteensa pahemman kerran solmuun. Alkuun tuntui, että juttu on lähinnä pikkukaupunkifiilistelyä, mutta pala palalta alkoi selvitä, että kirja oli kaikkea muuta. Kylässä Ana sosialisoi lähinnä naapurissaan asuvien veljeksien ja hänen talostaan huolehtineen vanhemman miehen, Alexin, kanssa. Veljeksistä toinen on jurottava ja epäsosiaalinen eläinlääkäri, Jonathan, toinen supermukava kalastaja, Finn.

Ana on kuuluisan noitasuvun jäsen, mutta tähän puoleen ei juuri tarinassa paneuduttu. Asia lähinnä mainittiin ja se vaikutti jonkin verran ratkaiseviin juonenkäänteisiin. Pääpaino kuitenkin oli ihmissuhteilla ja trilleriominaisuuksilla höystetyllä juonella. Tarinaa myös kerrottiin muutaman muunkin hahmon kuin Anan näkökulmista.

Tarina kyllä piti otteessaan, mutta minulla oli koko ajan sellainen olo, että minut oli pudotettu maailmaan, joka minun olisi pitänyt tuntea. Siitä huolimatta kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Ehkä esiosista ei pitäisikään aloittaa sarjan lukemista?

Jossain vaiheessa kävi myös tökkimään se, miten lähes tulkoon jokainen mieshahmo on rakastunut tai rakastuu Anaan, osa jopa hyvin sairaan pakkomielteisesti. Miehillä sinällään on paikkansa tarinassa ja ihmissuhdesotkussa, mutta silti tämä töksähti. En ole koskaan välittänyt tällaisesta "haaremimeiningistä" ja olen vähän allerginen kolmiodraamoillekin.

Vaikka Anan haaremi häiritsi, pidin naisesta itsestään. Hän tuntui kamppailevan vahvasti samanlaisten sosiaalisten ahdistusten kanssa kuin minä itsekin, joten hänessä oli reilusti tarttumapintaa (onneksi hänen muut ongelmansa eivät ole arkitodellisuuttani). Haaremista pidin ehdottomasti eniten Finnistä, mikä kai oli vähän tarkoituskin. Muita miehiä ei esitetty yhtä positiivisessa valossa, joten lukijaa selkeästi hieman ohjailtiin tässä.

Viihdyin tarinan parissa, mutta koko ajan minulla oli sellainen fiilis, ettei siinä ollut tarpeeksi. Se ikään kuin rakenteli taustoja, selitti ihmissuhteita ja avasi jotain, mitä en tiennyt tarpeelliseksi avata. Fiilistä on vaikea selittää. Veikkaan tämän ongelman johtuvan nimen omaan siitä, että lähdin lukemaan sarjaa ns. väärästä kohtaa.

Seuraava kirja jatkoi tarinaa vain hieman myöhemmin siitä, mihin edellinen loppui. Jos mahdollista, tässä kirjassa juonta tuntui olevan jopa vähemmän kuin edellisessä, ja pääpaino oli nimen omaan hahmojen suhteilla.

Anan, Finnin ja Jonathanin välit mutkistuvat tarinan edetessä, kunnes päädytään pisteeseen, josta ei ole enää paluuta. En voinut kuin puistella päätäni. Jäin myös miettimään, olivatko kaikki tapahtumat uskottavia. En enää pystynyt pääsemään esimerkiksi Jonathanin pään sisään niin, että olisin todella ymmärtänyt häntä. Hänen käytöksensä oli tyrmistyttävää ja aiheutti minulle lukijana yksinkertaisesti pahaa oloa. Lopulta kadotin haluni edes yrittää ymmärtää.

Kirjan lopusta en pitänyt. Se jätti tyhjyyttä kumisevan olon kuin kaikki aiempi olisi ollut turhaa ja merkityksetöntä. Toisaalta paljon jäi myös roikkumaan ilmaan, kysymyksiini ei vastattu (ehkä ne vastaukset ovat siinä varsinaisessa ensimmäisessä kirjassa, jonka muuten löysin ilmaiseksi Kobon kaupasta).

Edellisen kirjan perusteella en olisi oikeastaan enää halunnut tarttua tähän kolmanteen. Jonathan oli muuttunut minulle niin vastenmieliseksi hahmoksi, etten kokenut tarvetta porautua hänen mieleensä ja yrittää ymmärtää hänen motiivejaan.

Otin kuitenkin ällötystäni niskasta kiinni ja kahlasin tämänkin läpi. Yllätin itseni, kun huomasin uppoutuvani tarinaan taas aivan eri tavalla ja kiinnostuvani Jonathanista uudemman kerran. Löysin hänestä tykättävän puolen. Yhtäkkiä halusin tarjota hänelle halauksia ja päänsilitystä. Hän keräsi aimoannoksen sympatiapisteitä.

Jäljelle jäikin hyvin ristiriitainen olo. En edelleenkään voi hyväksyä Jonathanin tekoja Shatteredissa, mutta pidän silti hänestä Shamessa. Ota tästä nyt selvää. Hyvä suoritus kuitenkin kirjailijalta, sillä hahmo ei ainakaan jäänyt musta-valkoiseksi yhden ulottuvuuden kaveriksi.

Shame myös tarjosi kunnollisen juonen, mikä oli plussaa. Valitettavasti myös se jätti kysymyksiä auki. Saa nähdä, saanko niihin koskaan vastauksia.