28. syyskuuta 2016

Miksi "ihan kiva" ei palautteena palvele ketään?

Palautteen antaminen on vaikea laji. Siihen on olemassa ohjeita, hampurilaismallia sun muuta. Varsinkin jos tehdyn työn tulos ei miellytä, voi palautetta olla hankala antaa. Jos asia ei ole äärimmäisen tärkeä, on helppo sanoa, että tulos oli "ihan kiva". Se ei kuitenkaan palvele tekijää eikä tilaajaa sen enempää. Jos tyytyy "ihan kivaan", saa sitä jatkossakin tai voi jäädä seuraavalla kerralla jopa saamatta kokonaan.


Olen ollut tilanteissa, joissa minun on pitänyt antaa palautetta asiasta X. Toisinaan se on helppoa, löytyy niin hyviä kuin huonojakin puolia ja olen pyrkinyt niistä kertomaan reilusti ja avoimesti, mutta myös rakentavasti. Toisinaan tulee vastaan jotain sellaista, mistä ei oikein haluaisi edes antaa palautetta, koska edessä on ehkä jotain keskinkertaista tai sitten niin huonoa, ettei halua pahoittaa tekijän mieltä kertomalla todellisia ajatuksiaan. Silloin on helpointa laukaista tuotoksesta, että se on ihan kiva.

Mitä tarkoittaa "ihan kiva"?


Tuo sanapari, jolla voi kuitata palautteen, on itse asiassa varsin paljon puhuva. Toki se voi rehellisesti tarkoittaa sitä, että jokin oli ihan kiva. Jos sanoja sen näin tarkoittaa ja vastaanottaja vielä samalla tavalla tulkitsee, kaikki on hyvin ja voidaan jatkaa eteenpäin.

Usein kuitenkin törmään siihen, että ihan kivalla kuitataan asia, jota ei haluta lähteä ruotimaan. Kaksi sanaa piilottavat taakseen jotain ihan muuta.

"Ihan kiva (mutta oikeasti kyllä aivan surkea, mutta nyt ei ole aikaa paneutua asiaan eikä tämä nyt niin tärkeää ole)."

"Ihan kiva (mutta ei kyllä hyväkään. Annetaan kuitenkin olla, kun et parempaakaan pysty tai ainakaan minä en ala opettamaan)."

"Ihan kiva (mutta ei kyllä nyt ollut sitä, mitä oikeasti halusin)."

Ja niin edelleen. Kun tuttavien kanssa keskustelee, noihin kahteen sanaan verhotaan paljon tyytymättömyyttä. Tarkoituksena on se, ettei tekijä loukkaannu kritiikistä. Se on helpompaa kaikille, se on sosiaalisesti okei. Se ei kuitenkaan ole rehellistä.

Voidaan tietysti pohtia sitä, onko rehellisyys aina tarpeellista vai ovatko valkoiset valheet parempi vaihtoehto. Se on kuitenkin eri keskustelu. Koska kirjoittamisessa ei kehity ilman rehellisyyttä, en pidä tätä keskustelua tässä kohtaa relevanttina.

Mitä sitten saa, kun tyytyy "ihan kivaan"?


Oletetaan, että tilaaja tilaa kirjoittajalta tekstin vaikkapa blogiinsa. Hän antaa ehkä joitain kriteerejä ja kirjoittaja pyrkii sitten parhaansa mukaan niitä noudattaen tekstin tuottamaan. Mukaan ehkä sujahtaa virhe tai pari, jää pois jotain oleellista tai kieliasu ei syystä tai toisesta osukaan ihan nappiin, vaikka sisältö yleisesti olisi ok.

Jos tilaaja tässä kohtaa toteaa kirjoittajalle, että teksti on "ihan kiva" ja jättää asian siihen, hän saa juuri sellaisen tuotoksen, jollaista siinä vaiheessa kädessään pitelee. Jos se on riittävä, asiassa ei ole ongelmaa. Sen sijaan, jos takana päin jupistaan, etten kyllä enää tilaa tältä tyypiltä ja ei se osannut kirjoittaa tuotakaan oikein ja tyyli oli ihan väärä, ollaan huonolla tiellä.

Tilaajalla on vastuu siitä, että hän antaa tekijälle palautetta lopputuloksesta. Tekstiin on täysin hyväksyttävää pyytää korjauksia, mikäli siinä on jotain pielessä. Ainakin omasta puolestani voin sanoa, että neuvottelen mieluummin muutoksista tilaajan kanssa ja pääsen siten kaikkia osapuolia tyydyttävään ratkaisuun kuin otan vastaan "ihan kivan" ja sitten mutkan kautta kuulen, että metsään meni.

"Ihan kivalla" on myös muita riskejä


Mainittu sanapari on palautteena vaarallinen myös sen takia, että sen taakse voi kätkeytyä noita piilomerkityksiä. Vaikka kritiikin jättää sanomatta, voi palautteen vastaanottaja lisätä sen sanojen perään. Toki tällöin on kyse hänen omasta tulkinnastaan ja kyseinen tulkinta voi olla täysin väärä ja harhainen. Se on kuitenkin tehty ja vaikuttaa jatkossa toimintaan.

Voi olla niin, että "ihan kivalla" palkittu tekijä ei enää kyseiseltä tilaajalta ota töitä vastaan (ellei ole syystä tai toisesta siihen velvoitettu / pakotettu). Jos tilaaja olikin aidosti tyytyväinen, tällainen lopputulos ei siis ole toivottu. Tai jos tilaaja on tekijän tuotoksista kuitenkin jollain tapaa riippuvainen, ollaan myös hankalassa tilanteessa.

Vaikka kyse olisi työskentelystä, joka jatkuu palautteesta ja sen laadusta riippumatta olosuhteiden pakosta, "ihan kiva" voi jäädä kaihertamaan ihmisten välille. Se ei ole kovin motivoiva palaute, joten vähintäänkin se vaikuttaa työskentelymotivaatioon ja siten mahdollisesti tulevan työn jälkeen. Valitettavasti vaikutus voi olla negatiivinen.

Mikä ratkaisuksi?


Palautteen antajalle suosittelisin aina perustelemista. Tiedän, että ihmiset ovat kiireisiä, mutta ei kai kenelläkään niin kiire ole, ettei voi lisätä parin sanaan perään muutamaa muuta. On ihan okei sanoa, että tuotos oli "ihan kiva", mutta kannattaa perään kertoa, miksi se oli sitä. Silloin tekijä tietää onnistuneensa ja pyrkii jatkossakin samanlaiseen lopputulokseen.

Jos lopputulos taas ei miellytä syystä tai toisesta, sen "ihan kivan" voi suosiolla heittää roskakoriin. Ihmiset eivät mene rikki rehellisestä ja rakentavasta palautteesta, kunhan sen sanoo asiallisesti, ystävällisesti ja henkilökohtaisuuksiin menemättä. Kun tuotoksessa mättää jokin, kerro se ja kerro myös, miten toivoisit sen korjattavan. Jos et osaa ehdottaa korjausta, sano ainakin se, missä mättää. Muuten tekijä ei pysty hoitamaan asiaa, hän ei ole ajatustenlukija.

Kirjoittajille (ja miksei kaikille muillekin tekijöille) suosittelen puolestaan aktiivisuutta. Älkää tyytykö "ihan kivaan", älkääkä maalailko sen takia hirviöitä ikkunoidenne peitoksi. Hirviöt ovat ikäviä ja pimentävät luovuuden huoneen. "Ihan kiva" voi tarkoittaa sitä, että onnistuit, teit hyvää työtä ja vastaanottaja on iloinen. Toki sen takana voi myös piileksiä tyytymättömyyttä.

Oleellista on, että tekijänä et voi tietää, mitä palautteenantaja todella tarkoitti. Et ole ajatustenlukija. Palautteenantajalla on vastuu omista ajatuksistaan ja sanoistaan sekä siitä, että hän tilaa sellaista, mitä haluaa. Sinulla on vastuu kysyä, jos palaute jää vaivaamaan. Jos ja kun "ihan kiva" jättää epämääräisen ja ikävän olon, kysy, miksi tuotos oli sellainen ja olisiko siihen kaivattu jotain lisää. Jos saat vastauksen, voit olla tyytyväinen ja jatkaa työskentelyäsi tai korjata tuotosta, mikäli siihen on tarvetta. Mikäli palautteenantaja ei halua ilmaisuaan tarkentaa, ei asia ole enää vastuullasi.

Taustaa


Halusin kirjoittaa aiheesta, koska "ihan kiva" on palautteena kummitellut melkein yhtä kauan kuin olen kirjoittamista enemmän ja vähemmän vakavissani harrastanut (luultavasti sanaparikummitus on ollut olemassa paljon kauemminkin). Keskusteltuani asiasta useita kertoja muiden kirjoittajien kanssa, tulin siihen tulokseen, että pari viatonta sanaa voi muodostua melkoiseksi möröksi tai vähintäänkin aiheuttaa turhautumista.

Ymmärrän senkin, että varsinkin Internetin ihmemaassa ei välttämättä pysähdytä sen enempää ajattelemaan, kun toisten juttuja kommentoidaan. "Ihan kiva" on helppo kirjoittaa ja jatkaa eteenpäin. Satunnaisen kommentoijan kohdalla se varmasti herättääkin lähinnä olankohautuksen tai ehkä joskus jopa hymyilyttää.

Sen sijaan, kun puhutaan tilaustöistä tai muuten vakavammasta palautteenannosta, "ihan kiva" on turmiollinen tie. Olen ehkä siihen itsekin joskus sortunut, mutta tässä kohtaa pyrin ehdottomasti parantamaan tapani. Ei tyydytä "ihan kivaan", ei sen enempää palautteenantajina kuin sen vastaanottajinakaan. Sopiiko?

PS. Ihan pakko on vielä mainita, että omat esilukijani ovat kyllä aivan mahtavia eikä kukaan heistä ole sanonut tekstistäni sen olevan ihan kivaa. Kiitos siitä!

25. syyskuuta 2016

Ensimmäinen editointiviikko takana

Minun oli tarkoitus ryhtyä editoimaan Tulen tahtoa heti syyskuun viides päivä. Olin laatinut hienon aikataulun ja kaikkea. Kesken Tracon-viikonlopun tulin kuitenkin todella kipeäksi, iski sellainen kurkkukipu ja väsymys, että oksat pois. Eipä siinä seuraavana maanantaina juuri koneen ääreen istuttu. Flunssa piti sairastella ja Englantiinkin matkustaa, joten oikeasti pääsin aloittamaan vasta 18.9.



En ole itse asiassa vieläkään täysin toipunut tuosta flunssasta. Sain päivää ennen Englantiin lähtöä antibioottikuurin, joka hiljalleen reissun aikana helpotti oloa, mutta jonkinlaisessa väsymyskoomassa mentiin. Kuuri loppui vasta 19.9. ja sen jälkeen olo oli pari päivää ihan kohtalainen, mitä nyt väsytti iltaisin töiden jälkeen julmetun paljon. Torstaina palasi kurkkukipu, joten saa nähdä, pitääkö tässä lähteä kiusaamaan lääkäriä uudestaan.

Väsymyksestä huolimatta pakersin iltaisin editointihommia päivätyön jälkeen. Välillä oli sellainen olo, etten vain pysty ja jaksa, että hommaa on ihan liikaa eikä ajatus kulje yhtään. Olen ollut vielä tavallistakin epäinnostuneempi editoimisesta tai ylipäätään mistään, koska väsyttää ja haluaisi vain nukkua.

Hah, mutta siitä huolimatta sain homman tehtyä! 

En tietenkään saanut viikossa editoitua koko Tulen tahtoa. Minulla on tavoite jokaiselle viikolle erikseen ja sain kursittua kasaan tuon ensimmäisen viikon tavoitteen. Toivon mukaan seuraavat ovat vähän helpompia, täytyyhän tämän flunssan joskus loppua.


Mielenkiintoisia huomioita esilukijoilta


Minulla oli tällä kertaa neljä esilukijaa käsikirjoitukselle. Kaikkien huomioiden läpi käyminen on hidasta, mutta toisaalta myös antoisaa. Eri ihmiset ovat kiinnittäneet huomionsa erilaisiin asioihin, mikä on hyvä asia. Toista ei ole kiinnostanut jokin seikka lainkaan, toiselle se on ollut todella tärkeä. Osa on merkinnyt bongaamansa kirjoitusvirheet, osa sivuuttanut ne täysin. Tosin en keltään olettanutkaan, että kukaan varsinaisesti ryhtyisi oikolukemaan töhmellyksiäni. Merkinnät joka tapauksessa helpottavat elämää, kun osa virheistä on valmiiksi havaittu.

Esilukijoiden joukossa on tyyppi, joka on kirjannut ylös lähinnä kriittiset huomionsa, hänen vastapainonaan on eräs, jolla ei ollut kuin positiivista sanottavaa. Kaikki palaute on kuitenkin yhtä tervetullutta. On mukavaa kuulla, että lukija on viihtynyt, mutta arvokkaita ovat huomautukset myös siitä, kun jokin asia ei vain toimi.

Onnistuin nappaamaan joukkoon tällä kertaa myös yhden ns. kohderyhmään kuuluvan esilukijan eli JRPG:tä pelanneen henkilön (tai mistä minä tiedän, vaikka joukossa olisi useampi kaappipelaaja). Hänen kommenteistaan olen saanut näkemystä siitä, miten ehkä ajattelemani kohderyhmä asioihin suhtautuu ja se on myös ollut arvokasta tietoa. Joukossa on ollut sekä kritiikkiä, pohdintaa että positiivisia nostoja. Antoisaa luettavaa siis.


Monipuolisen palautteen tärkeys


Monesti puhutaan siitä, kuinka kritiikki on tärkeää, koska se auttaa kehittymään ja viemään asioita eteenpäin. Tottahan se on. Itse ei välttämättä pysty näkemään omia virheitään eikä aina osaa hahmottaa, mikä käsikirjoituksessa mättää, vaikka tietäisi jollain tasolla, ettei kaikki toimi. Toinen pystyy osoittamaan nämä kohdat ja hyvässä lykyssä vielä perustelee, miksi ajattelee siten kuin ajattelee. Joskus jopa tarjoaa korjausehdotuksen, minkä kirjoittaja voi toteuttaa tai olla toteuttamatta oman harkintansa mukaan.

Positiivisella palautteellakin on silti tärkeä rooli. Tietysti jos saa pelkästään sitä, ei kehittymistä välttämättä tapahdu. Jos kuitenkin saa pelkkää kritiikkiä eikä koskaan mitään positiivista, täytyy olla aika vahva persoona, ettei se kolauta millään tavalla. Itse ainakin koen positiivisen palautteen voimauttavana ja vahvistavana. Kun (esi)lukija nostaa vaikkapa jonkin yksittäisen kohdan ja kertoo, millaisia ajatuksia ja tunteita se on hänessä herättänyt, tai paljastaa nauraneensa jollekin asialle tai tykänneensä jostakin, se kertoo siitä, että olen tehnyt jotain oikein.

Itse ryven editointivaiheessa aina kamalassa suossa, jossa kaikki on oletusarvoisesti kamalaa kuraa ja mikään ei toimi. Kaikkea pitää tuijottaa sillä silmällä, että siinä on kuitenkin jotain vikaa. Tämä siis on ihan omien korvien välissä tapahtuvaa dissaamista eikä liity esilukijoihin millään tavalla. En siis suhtaudu esilukijoiden antamaan kritiikkiin niin, että rypisin vielä enemmän suossa vaan otan arvokkaat vinkit vastaan keinona parantaa lopputulosta. Itse ruoskin itseäni vähän kaikesta ja oletan olevani surkea. En tiedä, mistä tämä kumpuaa, täysin järkevää ajattelua se ei missään nimessä ole.

Tuohon palauttavaksi lääkkeeksi se positiivinen palaute sitten toimii kivasti. Tosin välillä hämmästelen, että tykkäsikö kyseinen henkilö ihan oikeasti tuosta kohdasta, oliko se tosissaan. Enhän minä voi kirjoittaa mitään hyvää! Mitä se nyt horisee? Mutta hyvä, että horisee. Minut tarvitsee aina välillä vetää itse muodostamastani suosta ylös.

Kriitikin avulla siis kehitän itseäni ja positiivisilla huomioilla kasaan voimia selvitä editointiurakasta. Sen lisäksi pitäisi kyllä opetella ajattelemaan itsestä ja omista taidoistaan vähän nätimmin. En ole kirjoittajana täydellinen, mutta en umpisurkeakaan. Ei siis pitäisi aina editointivaiheessa ryhtyä itse polkemaan omaa itsetuntoa. Miksi siis teen niin? En tiedä. Pitäisi lopettaa.

Kohti uutta viikkoa


Viikonlopun olen nyt pitänyt vapaata editointihommista ja keskittynyt raapustelemaan blogipostauksia valmiiksi. En tosin ole saanut aikaan niin paljon kuin olisin toivonut. Yhden postauksen kirjoittamiseen menee pidempään kuin yleensä osaa arvata. Yritän kuitenkin ensi viikolla editoimisen lisäksi myös saada postauksen tai pari varastoon. Ensi viikonloppu nimittäin menee ihan muissa puuhissa.

T'äytyy toivoa, että edessä on hyvä viikko. Ehkä flunssakin lähtee jo helpottamaan ja iltaisin jaksamista sitten riittäisi vähän enemmän.

24. syyskuuta 2016

Pari päivää Lontoon perinteisiä nähtävyyksiä

Reissupäivistä sunnuntai, torstai ja perjantai kuluivat perinteisiä nähtävyyksiä kiertäessä. Ihan kaikkea suunniteltua ei ehditty, mutta aika paljon nähtiin kuitenkin. Päivät olivat oikein antoisia, vaikka jalat eivät aina illalla kiittäneetkään.




Sunnuntai 11.9.2016


Ensimmäinen kokonainen päivä Lontoossa oli sunnuntai. Lauantaina ei ehditty muuta kuin lentää paikan päälle ja hankkiutua hotellille.

Aamun ensimmäinen haaste oli löytää aamiaista. Kroppa eli vielä Suomen aikaa, joten ennen kasia alkoi olla sellainen olo, että liikkeelle voisi todellakin jo lähteä. Lisäksi karhea kurkku (Traconin jälkeen iski sitkeä conirutto) alkoi jo pikku hiljaa vaatia teetä. Valitettavasti vain hotellin lähistöllä yksikään paikka ei ollut auki siihen aikaan sunnuntaiaamuna.

Pitkähkön kävelyn jälkeen löydettiin kuitenkin pubi, jossa hinnat olivat kohtuulliset ja tarjolla oli perinteinen brittiaamiainen. Alle viidellä punnalla per nuppi saatiin kupu täyteen sapuskaa ja kahvia/teetä niin paljon kuin jaksoi juoda.

Syöpöttelyn jälkeen palattiin hotellille pyörähtämään. Päätettiin lähteä etsimään seuraavan päivän Potter-kierroksen lähtöpaikka, jonka piti olla Baker Streetin lähellä. Kävelymatkaa kertyi jonkin verran, mutta paikka löytyi melkoisen helposti.

Kun sitten oltiin valmiiksi oikealla suunnalla, oli luontevaa lähteä tutkimaan Baker Streetiä enemmänkin. Kukaan meistä ei ole Sherlock Holmes -fani, mutta kyllähän se uteliaisuus silti iski. Aika pian huomattiinkin seisovamme Holmes-kaupan edessä ja toisella puolella löytyi myös mestarietsivän mukaan nimetty pubikin.




Kaupan yhteydessä oli myös museo (jossa ei käyty). Ostoksia ei täältä tullut tehtyä, mutta Holmes-fani olisi varmasti löytänyt yhtä sun toista mielenkiintoista. Kiva paikka se joka tapauksessa oli, ei yhtään haittaa, että pyörähdettiin siellä.

Matka jatkui Regent's Parkiin, jossa ainakin allekirjoittanut viihtyi erittäin hyvin. Valtavia puita, kauniita kukkia ja pieniä eläimiä. Mukavan leppoisa tunnelma, vaikka oltiin suurkaupungin keskellä.


London

London

London

London

London

Päivän viimeinen kohde oli Tower of London. Se ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaan, mutta päätettiin hetken mielijohteesta mennä sinne. Kallis keikka kyllä, neljältä aikuiselta hinta oli 100 puntaa. Oli kuitenkin mielenkiintoinen ja näkemisen arvoinen paikka, ainakin tällaiselle ensikertalaiselle.

London

London

London

London

London

London


LondonLondon

London

Torstai 15.9.2016



Seuraava Lontoon perinteisempien nähtävyyksien parissa vietetty päivä olikin sitten vasta torstai. Minulla oli aamusta asti jokseenkin väsynyt ja ankea olo, sängystä ei olisi jaksanut nousta, mutta särkylääkkeiden voimalla painettiin eteenpäin. Aamiaispaikat sentään olivat näin keskellä viikkoa helpommin tarjolla kuin sunnuntaina.

Kävimme ihastelemassa ulkopuolelta Big Beniä ja Westminster Abbeyta. Upeita rakennuksia, joita kyllä kelpasi katsella.

London

London

London

London

London Eye oli kätevästi joen toisella puolella, jonne käveli melko nopeasti. Jälleen kerran sisäänpääsymaksu oli niskavilloja nostattava (24 puntaa per nuppi), mutta päätettiin kuitenkin pyörähtää kierros maailmanpyörässä.

Siellä ei kai olisi saanut ottaa kuvia, mutta se ei kiinnostanut ketään vaan kaikki räpsivät menemään, minkä suinkin kerkesivät. Vähän myös ihmeteltiin sitä, miksi samaan "koriin" tungettiin hirveä määrä porukkaa ja seuraava sitten keinahteli tyhjänä menemään... mutta eipä tuo nyt niin vakavaa ollut.








Maailmanpyöräilyn jälkeen käväistiin syömässä ja jatkettiin sitten kohti China Townia. Opaskirjan mukaan siellä olisi pitänyt olla ravintoloita ja paljon pieniä putiikkeja. Noh, olihan siellä ravintoloita. Paljon muuta siellä ei sitten ollutkaan. Koska oltiin juuri syöty, China Town oli kierretty reilussa vartissa. Olo oli vähän, että mitäs nyt sitten.

London

Pienen mietinnän jälkeen päätettiin lähteä tsekkaamaan ilmainen tiedemuseo. Se oli kieltämättä näkemisen arvoinen paikka eikä kustantanut tosiaan kuin edestakaiset metromatkat. Minua kiinnosti erityisesti avaruutta käsittelevä osa, mutta toki vanhat autot ja muut vimputtimet olivat nekin vähintäänkin mielenkiintoisen näköisiä.

Valitettavasti huono olo ja väsymys taas pukkasivat vähän päälle särkylääkebuustauksesta huolimatta, joten museossa tuli vaellettua hieman koomaisen oloisena.

London

London

London

London


Perjantai 16.9.2016


Perjantai oli lähtöpäivä, mutta lento Suomeen nousi vasta iltaseiskan jälkeen, joten meillä oli puoli päivää hyvää aikaa viettää Lontoossa. Tosin osa aamusta meni silti aamiaisella ja pakatessa. Matkalaukkuun oli kertynyt niin paljon tavaraa, ettei se suostunut menemään kiinni, joten piti työntää osa omaisuudesta appivanhempien laukkuun. Hups, tuli ehkä hieman shoppailtua.

Tiedemuseon vieressä oli niin ikään ilmainen luonnonhistoriallinen museo, joka otettiin kohteeksi tällä kertaa. Sinne olikin häkellyttävän pitkä jono, mutta onneksi se eteni nopeasti. Jono aiheutui lähinnä siitä, että kaikkien sisäänpyrkijöiden laukut tarkastettiin ovella teräaseiden yms. varalta.

Museon paras osuus oli mielestäni dinosaurusnäyttely, mutta hienoja olivat kyllä nisäkkäätkin, erityisesti ne isot. Valaista ja delfiineistä kertova näyttely oli hyvin mielenkiintoinen ja ihmisen biologiaakin kiersimme tutkiskelemassa.

London

London

London

London

London


Luonnonhistoriallisen museon jälkeen kipitimme vielä uusiksi tiedemuseoon katsomaan Beautiful Planet -elokuvan, joka oli pääasiassa kuvattu kansainvälisellä avaruusasemalla. Se oli mielenkiintoinen ja tarjosi aika huikeita näkymiä. Yllätyin myös siitä, miten hyvin 3D-lasit istuivat päähän. Vähän ne painoivat nenää, mutta olivat kuitenkin huomattavasti kevyemmät kuin Finnkinon lasit. Ja ne istuivat omien lasien päälle hyvin, samaa ei voi tosiaan Finnkinon laseista sanoa.

Elokuvan jälkeen kipitettiin syömään lounasta ja haettiin hotellilta laukut. Sitten olikin aika suunnistaa kohti lentokenttää ja päättää taas yksi seikkailu. Täällä blogin puolella tarina kuitenkin jatkuu, seuraavissa postauksissa kerron, mitä muuta puuhasimme kuin kiersimme näitä perinteisempiä Lontoon nähtävyyksiä.

18. syyskuuta 2016

Lukupäiväkirja 24/2016: Harry Potter and the Cursed Child

Harry Potter -fanin pakollinen kesäostos oli tietenkin The Cursed Child -näytelmä. Tosin omani sain vasta elokuun puolella, koska en tajunnut ennakkovarata sitä. Kun vihdoin pääsin lukemaan, tuli näytelmä kahlattua läpi muutamassa päivässä, vaikka yritin himmailla tahtia.


J. K. Rowling, Jack Thorne & John Tiffany - Harry Potter and the Cursed Child


Viimeisen Harry Potter -kirjan julkaisusta on jo vuosia. Kun kuulin ensimmäisen kerran Potter-näytelmästä, harmittelin tosi paljon, ettei minulla ole mahdollisuutta lähteä katsomaan sitä. Onneksi kyseinen näytelmä sitten julkaistiin myös painettuna. Eihän se tietysti ole sama asia lukea näytelmää kuin seurata näyttelijöitä näyttämöllä, mutta tyhjää parempi ehdottomasti.

En saanut omaa kappalettani heti julkaisupäivänä. Tyhmänä kuvittelin suurimman huuman olevan ohitse ja voivani vain noutaa omani kävelemällä sisään kirjakauppaan. Väärin luultu, kirjat oli revitty myyjien käsistä. Jouduin odottamaan omaani melkein kaksi viikkoa, mutta ehdinpä siinä välissä sitten lueskella muita kirjoja.

Luin näytelmiä viimeksi yläasteikäisenä, kun minulla oli hetkellinen Shakespeare-villitys. Kiitos tuon kauden, osasin vähän odottaa, mitä on tulossa. Internetsien mukaan aika moni on nimittäin pettynyt siihen, että näytelmä on näytelmä eikä romaani. Tiedä sitten, olisinko itse suhtautunut samoin, jos en olisi näytelmiä aiemmin lukenut.

The Cursed Childista jäi hieman ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta tykkäsin kamalan paljon, oli ihanaa taas sukeltaa velhomaailmaan (arvatkaa vaan, kuinka paljon odotan Ihmeotuksia!) ja tavata liuta tuttuja hahmoja vanhempina kuin aiemmin. En koskaan oikein tykännyt seitsemännen kirjan "19 vuotta myöhemmin" -osuudesta, mutta nyt sillä yhtäkkiä olikin paikkansa, se ei tuntunut niin irralliselta vaan uuden tarinan alulta.

Ajoittain minulle kuitenkin tuli tunne, että luen jotain, mitä ei olisi tarvinnut luoda. Näytelmässä oli käänteitä, jotka tuntuivat siltä, että jatkoa piti väkisin saada. Vielä kerran piti nostaa vanha vihollinen haudastaan ja vielä kerran piti piinata Harrya menneisyyden haamuilla. Piti tuoda takaisin esine, jollaisia ei enää pitänyt olla. Tällaisista jutuista jäi hitusen hapan maku suuhun.

Silti oli pakko kääntää sivu toisensa perään, oli uppouduttava tarinaan ja seurattava jokainen käänne aivan loppuun asti. Albus osoittautui isänsä pojaksi, myös siinä suhteessa, että pidin hänestä yhtä vähän kuin Harrysta itsestään aikoinaan. Scorpius oli hahmona enemmän minun makuuni, Rose taas tuntui perineen molempien vanhempiensa huonot puolet.

Vaikka aivan kaikki näytelmässä ei miellyttänyt, on mittari plussan puolella. Tarina ei välttämättä olisi tarvinnut tätä osuutta, ilmankin olisi pärjätty. Silti pitkäaikaisena fanina en varmasti voi olla tarttumatta suomennokseen, kun se Jaana Kapari-Jatan käsistä lasketaan lukijoiden hyppysiin. Tällä kertaa täytynee tehdä se ennakkovarauskin.

17. syyskuuta 2016

Englannin reissu Insta-kuvien kautta

Vietettiin viikko Englannissa, suurimmalta osin Lontoossa. Aiheesta on tulossa vielä kunnon matkapäiväkirjapostauksiakin, mutta aloitetaan nyt vähän kevyemmin. Tässä siis reissulta kertyineitä Instagram-kuvia.


10.9.2016




11.9.2016



Kuva, jonka Afeni (@afeni84) julkaisi

Kuva, jonka Afeni (@afeni84) julkaisi



12.9.2016





13.9.2016




14.9.2016







15.9.2016




16.9.2016




Reissusta on tosiaan tulossa kattavammin juttua lähiaikoina. Halusin kuitenkin tarjota tällaisen pikakatsauksen nyt ensialkuun muillekin kuin Instagram-seuraajille. Oli kyllä mahtavaa päästä pitkästä aikaa katselemaan muitakin kuin Suomen maisemia ja nyt sormia syyhyttäisi lentotarjousten tutkiminen ja uuden reissun suunnitteleminen... mutta ehkä nyt hetken vielä tyydyn fiilistelemään tätä mennyttä.

16. syyskuuta 2016

Lukupäiväkirja 23/2016: Naruto 49-60

Lupasin lukea kaikki Narutot, kun olen suomalaisen julkaisun kaikki osat saanut ostettua. Tänä kesänä se tapahtui ja lupaukset täytyy pitää. Lukupäiväkirjassa raapustelen pokkareiden herättämiä ajatuksia.



10.8.2016 - Naruto 49


Pääsin kirjahyllyn hyllyrivin loppuun, huomenna alkaa uusi rivi hyllyssä. Merkkipaalu tämäkin.

Kagejen kokous alkoi. Kazekagea (Gaara) ja Mizukagea lukuun ottamatta kaikki vaikuttivat erittäin epämiellyttäviltä tyypeiltä. Hahmot eivät iskeneet minuun ollenkaan. Ei haittaisi, jos poistuisivat pian kuvioista.

Minulla on hämärät muistikuvat tästä juoniarkista, mutten kykene palauttamaan mieleen, miten se saadaan päätökseen. Sasuke jäi taistelemaan Raikagea vastaan, Naruto jutteli Madaran kanssa. Kauheasti sepustusta ninjamaailman politiikasta, kohtalosta yms. Tarina on selkeästi suuntaamassa taisteluksi määrättyä kohtaloa vastaan ja yhteiskuntarakenteen muuttamiseen. Vakavia ja tärkeitä aiheita, saa nähdä, miten syvällisesti niitä nyt lopulta käsitellään.

Ja juu, Naruto on koko ajan rakentunut näille elementeillä, mutta viimeisimpien sivujen aikana, niitä on oikeasti korostettu. Voi toki olla, että kiinnitin nyt vain asiaan huomiota, aikaisemmin en niinkään. Tiedä häntä.

11.8.2016 - Naruto 50


Edellisen taistelun loppuräpistelyt. Tulipahan luettua, en oikein jaksanut innostua tästä.

12.8.2016 - Naruto 51


Sasuken ja Danzoon taistelu, tätä en ollutkaan sitten enää lukenut. En tiennyt siis ennakkoon Danzoon sharingan-kädestä mitään. Melkoinen ylläri, mutta vahvisti vain hahmon epämiellyttävyyttä.

13.8.2016 - Naruto 52


Sasuke osoitti kusipäisyytensä oikein urakalla. Ei Sakuraa rakastaa tarvitse, mutta voisi silti kohdella kuin ihmistä. Tosin eipä Sasuke enää kohtele ketään kuin ihmistä. Hahmo muuttuu koko ajan vain epämiellyttävämmäksi. Vaikea kuvitella, miten tästä päästään sarjan loppuratkaisuun (luin viimeisen luvun silloin, kun se ilmestyi).

14.8.2016 - Naruto 53


Tämä oli kiva! 

Alkuun ajattelin tämän pokkarin olevan todella puuduttava. En vain voi sietää Killer Beetä ja hänen räppäämistään. Olin jo miltei valmistautunut repimään hiuksiani tuskasta. Onneksi Killer Been osuus jäi pieneksi ja estraadille pääsivät hänen sijaan Kushina ja Minato, joista oli vihdoin kiva lukea lisää. Heistä on aiemmin kerrottu todella vähän. Tykkäsin tästä todella paljon.

15.8.2016 - Naruto 54


Pokkari oli ihan jees. Toisaalta se sisälsi aika paljon taistelua, toisaalta päästiin sukeltamaan Konanin menneisyyteen, mikä sopi erittäin hyvin. Myös Itachista nähtiin vilaus, jonka olin itse asiassa lukenut aiemmin. Taisin harrastaa aikoinaan sitä, että jos uuden luvun kommenteissa mainittiin Itachi, kävin luvun lukemassa. Muussa tapauksessa skippasin.

Tämä haaste on kyllä totisesti alkanut tuntua työltä ja suorittamiselta. Narutolla on edelleen hetkensä ja tavallaan on mukava lukea ne osuudet, jotka aiemmin jäivät välistä. Silti pakollinen päivittäinen pokkari on pakollinen eikä siis kauhean kiva juttu... ja voi sitä ahdistusta, joka herää, jos illalla tajuaa, ettei vielä ole ehtinyt lukea päivittäistä Narutoa.

Teen tämän urakan silti loppuun. Ajatuksena oli jatkaa Naruton jälkeen Negiman, mutta jos sen teenkin, en enää ota tiukkaa aikataulua. Ei mitään "pokkari per päivä" -ehtoja vaan rentoa lukemista. Onneksi Narutoa ei ole enää jäljellä kuin 18 pokkaria.

18.8.2016 - Naruto 55


Tämän pokkarin lukeminen hieman venähti, koska tuli kaikenlaisia kiireitä. Eipä sillä, tämä suuri ninjasota ei juuri intohimoja herätä. Siihen verrattuna Naruton ja Killer Been touhut ovat ihan kivoja.

19.8.2016 - Naruto 56


Lisää ninjasotaa, huoh. Ymmärrän kyllä, miksi tämä osuus on tässä, mutta se tympii silti. En jaksa innostua.

21.8.2016 - Naruto 57


Ja sama jatkuu, tämä tuntuu pitkitetyltä. Lisäksi olen kolme pokkaria aikataulusta jäljessä, mutten silti jaksa motivoitua tarttumaan seuraavaan. Ei enää ikinä vuosia kestänyttä shounen-sarjaa Naruton jälkeen, voimatasoni eivät riitä.

22.8.2016 - Naruto 58


Saapa nähdä, kuronko tämän muutaman päivän viiveen kiinni. Viime viikko oli niin rankka, ettei Naruton lukeminen ollut päällimmäisenä mielessä ja nyt tuo pokkaripino seisoo pöydällä pelottavana.

Tämä pokkari oli pitkästä aikaa vähän miellyttävämpi, kiitos Itachin. En voi mitään sille, että pidän hahmosta älyttömän paljon. Olen melko varma, että hän uhraa jälleen itsensä, vaikka voisi nyt käsittääkseni jatkaa elämäänsä vapauduttuaan Kabuton otteesta. Pieni ficcaushalu hiipii taas mielen perukoilla, mutta tässä kirjoitustyötilanteessa ei kyllä pidä antaa sille periksi.

Ja järjenäänestä huolimatta pohdin, pitäisikö kirjoittaa Punaiseen aamunkoittoon sellainen loppu kuin alun perin ajattelin. Sitten voisin kirjoittaa epilogin, joka pohjautuu juuri tähän Sielunvaellustekniikkaan ja Itachin vapautumiseen. Se olisi suloisen ihanaa. Isoin mutta on, että ficissä on minua itseäni häiritseviä virheitä, joten se pitäisi sitten kirjoittaa oikeastaan kokonaan uusiksi ja sivumäärähän on vaivaiset 350+. Juu. Ei.

24.8.2016 - Naruto 59


Tahti hiipuu, 72 päivää ei taida riittää haasteen saamiseen loppuun, ellen saa myöhemmin jotain kunnon spurttia hommaan.

Tämäkin pokkari oli aika meh. En vain jaksa kiinnostua suuresta ninjasodasta kovin syvällisellä tasolla ja taistelun seuraaminen on siksi väsyttävää. Onneksi välissä on pieniä juonellisiakin osuuksia.

2.9.2016 - Naruto 60


No niin, 72 päivää on täynnä ja minulla on 12 Narutoa lukematta. Nyt kävi niin, että työt, ylityöt ja erinäiset vapaa-ajan puuhat söivät ajan ja lukeminen vähän jäi. Pitäisi nyt lähiaikoina ottaa itseään niskasta kiinni ja kahlata loputkin pokkarit läpi.

Tämä pokkari oli ylipäätään tosi takkuinen lukea, jotenkin ei vain yhtään maistunut taas suuri ninjasota. Toivottavasti seuraava on vähän viihdyttävämpi taas.

14. syyskuuta 2016

Lukupäiväkirja 22/2016: Samurai

Löysin nuorelle samuraille suunnatun oppaan sattumalta Suomalaisesta kirjakaupasta. Edullisen hinnan vuoksi se lähti mukaan. Lukukokemuksena se paljastui yllättävän viihdyttäväksi, vaikka oli myös haasteellista ja raskasta luettavaa.



Stephen Turnbull - Samurai


Samurai on kuvitteellisen 1600-luvun japanilaisen hoviherran opas nuorelle samuraille. Se sisältää tietoa niin aseiden käytöstä kuin hovietiketistä ja muista käyttäytymissäännöistä. Kirjoittaja on historioitsija, joka on kirjoittanut muitakin teoksia samuraista.

Suhtauduin teokseen hieman varauksella. Mistä lie mieleeni on pinttynyt käsitys, että opaskirjat ovat puisevia. Tämä kuitenkin kiinnosti aiheensa puolesta, joten päätin siihen tarttua.

Epäilykseni osoittautuivat turhiksi. Samurain kieli oli värikästä, vaikka kirjailija loppusanoissaan toteaa, että on yrittänyt pitää sen hillittynä. Kirja loi tietynlaista ajankuvaa, jonka voisi kuvitella pitävän paikkansakin, kun ottaa kirjailijan taustan huomioon. Itse en ole niin perehtynyt Japanin historiaan, että voisin lähteä kovin pitkälle tekemään olettamuksia, mutta ainakin uskottava tunne tuli. Kirjan kuvitteleellinen hoviherra kuitenkin tekee ajoittain tulevaisuuden tapahtumien suhteen olettamuksia, jotka tämän päivän ihminen tietää vääriksi (ainakin, jos on yhtään perehtynyt Japaniin). Liekö tässä haluttu tarkoituksella luoda lukijalle tunne, että hän tietää jotain enemmän kuin kyseinen hahmo? Ainakin veikkaan, että kyse on juuri siitä. Historoitsija tai ei, kukaan meistä ei voi tietää, miten satoja vuosia sitten eläneet ihmiset ovat tulevaisuudesta tarkalleen ottaen ajatelleet (ellei näistä ajatuksista sitten ole saatavilla sanatarkkaa kirjallista selontekoa).

Pidin japanilaisen mielenlaadun kuvauksesta, joka oli kirjoitettu enemmän rivien väliin kuin mustana valkoiselle. Kirja myös avasi miesten ja naisten välisiä suhteita sekä silloisten japanilaisten näkemyksiä ulkomaalaisista. Nykypäivän mittaristolla ohjeet, kehotukset ja käskyt ovat tasa-arvokäsityksen vastaisia ja suoran rasistisia, mutta niin epäilemättä ovat olleet länsimaiset vastaavatkin tuohon aikaan.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mielenkiintoinen ja viihdyttäväkin sukellus Japanin historiaan. Jostain syystä se yhtä aikaa sekä kevyt että raskas. Kirja ei ollut kovin pitkä, mutta minulta meni sen lukemiseen silti useampi ilta. Ehkä olin vain väsynyt ja hidas? Joka tapauksessa olen tyytyväinen, että päätin ohittaa omat ennakkoluuloni. Samurai on lukemisen arvoinen, jos Japani yhtään kiinnostaa.

12. syyskuuta 2016

Lukupäiväkirja 21/2016: Sudenlapset

Vuonna 2013 käteeni sattui kirjakaupassa ihan vahingossa Helena Warisin Uniin piirretty polku. Nappasin sen mukaan ja ihastuin tarinaan. Nyt vuosia myöhemmin havahduin, että samaa Pohjankontuun liittyvää tarinaa on kahden kirjan verran lisää. Painettuja en saanut käsiini, mutta onneksi kaikki kolme löytyivät e-kirjoina.


Helena Waris - Sudenlapset


Roke ja Karran ovat veljeksiä, jotka eivät oikein tule toimeen keskenään, mutta yhteistä heille on, että heidän äitinsä, Vornanmutkan valtiatar, on molemmat antanut lapsena pois. Vornanmutka on vain naisia varten ja perijäksi eivät pojat kelpaa.

Nyt jo miehiksi varttuneiden poikien äiti on saanut surmansa epämääräisissä olosuhteissa. Tilanne pakottaa Roken hakemaan Karranin pois kasvattiperheensä luota Vornanmutkaan tutkimaan tapahtunutta. Mukaan lähtevät Karranin kasvatti sisarukset Niir ja Nuno, Vornanmutkasta puolestaan löytyy pieni tyttö, Sudenmarja, joka herättää Rokessa välittömästi inhoa. 

Tarina kiertyy Vornanmutkan perillisten, heidän läheistensä ja Pohjankonnun väen ympärille kiehtovana vyyhtenä. Juoni kulkee rauhallisesti, mutta kuitenkin riittävän joutuisasti pitäen lukijan koko ajan kiinnostuneena tulevista tapahtumista. 

Parasta taitavat silti olla hahmot. Roken kehitys ärjystä äksyilijästä ja yksinäisen tienkulkijasta, välittäväksi veljeksi ja rakastavaksi kumppaniksi on kiehtovaa, samoin Karranin ja Niirin itsensä etsintä. Sudenmarja ja Nuno jäävät etäisemmiksi, mutta heillä on kuitenkin omat tärkeät roolinsa juonen kannalta.

Viihdyin Sudenlapsien parissa niin hyvin, että oli suorastaan surullista päästää siitä irti. Seuraavassa osassa lienee taas uudet hahmot.