27. maaliskuuta 2016

Kisatyö paketissa

Kevään suurin puserrus on ohitse ja Maailman laita -kilpailun työ odottaa vihdoin postittamistaan. Edellisestä kirjoituskilpailuosallistumisesta on jo parisen vuotta aikaa. Silloin osallistuin Maan mahdilla ja sijoituin neljänneksi, nyt en edes uskalla toivoa noin hyvää tulosta. Tähän kisaan saavat lähteä myös ammattikirjailijat, joten tason voisi kuvitella olevan kova.

Nyt siis olen osallistumassa aivan erilaisella tekstillä. Aloitin JRPG:stä vaikutteita vetäneen scifi-tarinan kirjoittamisen muutama vuosi sitten, mutta urakka jäi kesken, koska Maan mahti imi mukaansa. Mielestäni tuo kyseinen tarina kuitenkin sopisi Maailman laita -kilpailuun, joten kaivoin sen jälleen esille.

Päätin keskittyä ainoastaan tarinan alun työstämiseen, koska kilpailuun lähetetään vain 50 sivua ja aikaakaan ei ollut kamalan paljon. Voin sitten panostaa loppuun myöhemmin. Käytännössä kirjoitin tuon alun lähes kokonaan uusiksi tammikuun aikana. Sen jälkeen pätkä lähti esilukijalle (oli muuten ensimmäinen kerta, kun lähetin vain osan käsiksestä esilukuun) ja minä vietin rennon helmikuun muun muassa fanifiktiota raapustellen ja kirjoitinpa TT:nkin yhden luvun siinä sivussa.

Maaliskuun flunssasta selvittyäni otin jälleen editointikynän tarmokkaaseen käteeni ja ryhdyin käymään tarinaa läpi tällä kertaa tulostettuna versiona. Tiedän, ettei keskeneräisen työn tulostelu ole kovin luontoystävällistä, mutta tekstin vain näkee silloin hyvin eri tavalla. Huomaan kökköyksiä, jotka saattaisivat muuten jäädä näkemättä. Tämä on siis tärkeä välivaihe editoimisessa.

Luin kaiken läpi. Olin jo korjannut esilukijan merkitsemät typot ja maalannut punaisella enemmän työstämistä tarvitsevat kohdat. Näiden kaveriksi kertyi liuta omia merkintöjä, joista osa oli puhtaita kirjoitusvirheitä, mutta mukaan mahtui liuta muitakin juttuja, joista osa sai puistelemaan päätä.

Tykkään tästä vaiheesta editoimisessa. Saa nyhjätä sohvannurkassa oman tekstin kanssa ja vain merkkailla vikoja, ei tarvitse vielä varsinaisesti rassata aivoja. Seuraavassa vaiheessa tein jälleen käsikseen helppoja muutoksia, vasta sitten tartuin noihin isompiin ongelmakohtiin. Se ei ole aina kovin kivaa puuhaa. Pitää poistaa jotain ja välillä lisätä toista tilalle. Toisinaan täytyy pähkäillä, miten kohtauksen saisi kuulostamaan paremmalta tai edes tehokkaammalta, vääntelemään ja kääntelemään sanoja. Aina ei silti saa aikaan täydellistä lopputulosta.

En ole tarinan alkuuni vieläkään täysin tyytyväinen. Lähestyvä deadline on kuitenkin siitä hyvä juttu, ettei hinkkaamista voi jatkaa loputtomiin. Teksti on päästettävä menemään ja katsottava, miten sille käy. Sen voi hetkeksi jopa unohtaa ja keskittyä muuhun, minun tapauksessani aion yrittää ennen kisan seuraavaa vaihetta saada TT:n ensiversion kasaan. Sitten se olisi valmiina siltä varalta, että tuomareille sattuisi mielenhäiriö ja juuri minun tekstini valittaisiin jatkoon. En uskalla oikeasti toivoa, mutta ei siitä haittaa ole, että TT:n saisi vihdoin valmiiksi ensimmäistä editointikierrosta varten.

Joka tapauksessa olen jo valmistautunut päästämään tämän kisatyön käsistäni. En aio siihen enää muutoksia tehdä. Itse asiassa yritin jo pitkäperjantaina tulostaa sen, mutta valitettavasti tekniikka kävi keljuilemaan.

30 viimeisestä sivusta jäi ensin ykkösrivi uupumaan. Seurauksena minulle kertyi siis kauhea kasa suttupaperia. Kun sitten tulostin samat sivut uusiksi, tulostimesta loppui muste ja ulos tuli vain harmaata sotkua. Nyt kasassa onkin lähes 60 sivua suttupaperia, jeij! Tämä tekee taas luonnolle hyvää. Ehkä pitää ryhtyä piirtelemään enemmän, että noille saisi edes jotain käyttöä.

Onneksi sitten anoppilassa pääsi tulostelemaan uupuvat sivut. Sen verran on nimittäin kiireitä tiedossa ensi viikolla, etten ehtisi juoksemaan kaupoissa mustepatruunoiden perässä. Mikähän siinäkin on, että muste loppuu aina kriittisellä hetkellä?

No, joka tapauksessa, enää ei tarvitse stressata. Kirje lähtee tiistaina kohti Helsinkiä ja minä käännän katseeni scifistä takaisin tuttuun ja turvalliseen fantasiaan, edelleen niillä JRPG-höysteillä. Ehkä siitä vielä tulee tavaramerkkini? Jotenkin tietyt elementit meinaavat hiipiä mukaan yhä useampaan tarinaani.


PS. Hyvää pääsiäistä kaikille!

24. maaliskuuta 2016

Lukupäiväkirja 5/2016: Tuli

Olen niin pahasti jäljessä lukupäiväkirjan pitämisen kanssa, että melkein hävettää. Kirjoja olen kyllä ehtinyt lukea, mutta postauksien kirjoittaminen laahaa pahasti perässä. Rehellinen syy tähän on ollut työkiireet sekä vapaa-ajalla kirjoituskilpailutyön editoiminen ja pelaaminen.



Mats Strandberg & Sara B. Elfgren - Tuli

Tuli on Engelfors-trilogian kakkososa, ensimmäisen luin viime vuoden puolella ja se imaisi minut kiehtovaan maailmaansa lähes välittömästi. Ikäni puolesta en ole kohderyhmää, mutta toisaalta kummankin kirjan viimeisellä sivulla kirjailijat sanovat kirjoittaneensa tarinan teini-ikäisille itselleen. Ja juuri siltä tuntui sekä ykkösosa että tämä kakkonenkin. Kirja on kirjoitettu kolmikymppiselle minulle, kun olin teini-ikäinen. Onko tässä mitään järkeä?

Sarjan hahmot ovat aidosti teinejä ja usein myös juuri niin rasittavia kuin nyt vain teinit voivat olla. Samalla he ovat samastuttavia ja ihastuttavan vihastuttavia. Ei kestänyt kauaakaan, kun jo löysin joukosta omat suosikkini ja inhokkini. Olen myös näiden kahden kirjan aikana kehittänyt hahmoihin niin vahvan suhteen, että välitän aidosti heidän kohtaloistaan... niiden inhokkienkin, koska hekin ovat merkityksellisiä.

Tarina puolestaan on sopiva yhdistelmä yliluonnollisia tapahtumia ja lukioikäisten valtataistelusta ja perhe-elämästä muodostuvaa arkea. Nämä kaksi nivoutuvat yhteen muodostaen kokonaisuuden, josta ei aina edes pysty suoraan osoittamaan, mikä osuus on mitäkin. Onko nyt kyse arkisesta haasteesta vai onko taustalla jotain suurempaa? Tällainen pohdiskelu pitää lukijan koko ajan hieman varpaillaan ja pakottaa lukemaan vielä sen kuuluisan yhden luvun, kunnes kello on neljä aamuyöllä eivätkä silmät enää pysy auki ja aviomies huomauttelee, että yöpöydän lampun voisi ihan oikeasti jo sammuttaa.

Odotan jo innokkaasti trilogian viimeistä osaa, Avainta. Kun viime vuoden puolella googlailin sitä, en löytänyt julkaisutietoa suomeksi käännetystä versiosta. Olin jo valmiiksi kauhuissani, sillä alkuperäisteokset ovat ruotsiksi eikä toinen kotimainen minulta valitettavasti kovin hyvin taivu. Nyt kuitenkin löysin tiedon, että Avain ilmestyy itse asiassa ensi kuussa suomeksi. Taitaakin siis mennä tilaukseen piakkoin.


10. maaliskuuta 2016

Jännittävä kevät

Olen syksystä asti manaillut sitä, etten tänä lukuvuonna päässyt osallistumaan paikalliselle luovan kirjoittamisen kurssille. Se mokoma kun oli lätkäisty päällekkäin japanin opintojeni kanssa ja priorisoin japanin. Siinä tarvitsen kuitenkin enemmän opettajan tukea kuin kirjoittamisessa.

Totuus silti on, ettei opettajan ja muun ryhmän tuki kirjoittaessa ole ollenkaan haitallinen juttu, päinvastoin. Se inspiroi, haastaa ja potkii yrittämään vielä vähän enemmän. Kun pyörii yksin omassa mutakuopassaan, saa kyllä aikaan paljon kaikenlaista. Jos ei muuta, niin mutapaakkuja ainakin. Siinä vain helposti käy niin, että kuopan reunat muuttuvat liukkaiksi eikä ylemmäs pääse kapuamaan. Aputyöntöjä saa esilukijoilta ja satunnaisesti kirjoittajatutuilta, mutta välillä kaipaisi jotain vähän enemmän.

Sitten yhtäkkiä puskista ilmestyi fantasian kirjoittajille suunnattu kurssi. Siis täh? Oikeasti kurssi, jossa on saman genren kimpussa pyöriviä ihmisiä ja vetäjiä? Ei tarvitse selittää koko muulle porukalle, mitä se sellainen fantasia on ja miksi ihmeessä en kirjoita jotain oikeasti järkevää? Hetken epäilin näkeväni unta.

Kurssin hintakin oli todella edullinen: 40 euroa kahdesta viikonlopusta. Kahdesta viikonlopusta Mikkelissä.

Siinä kohtaa oli pakko nielaista. Mikkeli ei ole nimittäin ihan naapurissa eikä lapsuudentuttavien ovikelloja kehtaa mennä soittelemaan. Joku toinen ehkä kehtaisi, mutta minä en. Sitä paitsi jos olen päivät kirjoituskurssilla, en jaksa sosialisointia enää illalla.

Ennen kuin oikeastaan edes tajusin, olin tutkinut Mikkelin hotellitarjonnan. Yllätyin hinnoista. Yleensä tulee yövyttyä Tampereella ja kiristeltyä hampaita, kun yksi yö on ihan kohtuuttoman kallis. Siihen nähden Mikkelistä löytyi oudon halpoja huoneita. Saapa nähdä, ovatko suoranainen kauhistus.

Koska Mikkeli ei tosiaan ole tuossa naapurissa, matkustaminenkin on oma juttunsa. Aika nopeasti kävi selväksi, että junia ei kulje tarpeeksi aikaisin, että ehtisin lauantaina klo 11 alkavalle kurssille. Matkahuollon hinnat taas olivat pöyristyttävät. Jouduin turvautumaan Onnibussiin, jota en niin välittäisi suosia. Kyseinen yhtiö kuitenkin ajaa Mikkeliin riittävän aikaisin aamulla ja hinta on sellainen, että minunkin budjettini siihen taipuu. Sori vaan, VR ja Matkahuolto, näillä asioilla on merkitystä.

Paluumatkalle valitsin kuitenkin junan, koska hinta ei ollut hirvittävä näin ennakkoon ostettuna. Ja sitä paitsi tykkään junamatkustamisesta enemmän kuin bussissa köröttelystä.

Niin, sitä tässä yritän sanoa, että minä sitten menin ilmoittautumaan sinne kirjoituskurssille. Tuosta noin vain. Lapsuuden kaupunkiin, jonka katuja en enää tunne, tuntemattomien ihmisten keskelle, viettämään yksin iltaa hotellissa.

Yöllä tuijotin kattoa ja mietin, mitä hemmettiä olen mennyt tekemään.

Reissuun palava raha ei minua varsinaisesti huolestuta (vaikka menoja on muutenkin ihan tarpeeksi ja rahaa taas yleensä ei). Sen sijaan minua kauhistuttaa se, että olen oikeasti menossa viettämään viikonloppuani vieraiden ihmisten kanssa. Se on todella ahdistavaa ja väsyttävää. Ihmiset ovat kivoja, mutta vähän pelottavia ja todella kuluttavia.Olen luultavasti sunnuntai-iltana puhki ja seuraava työviikko voi olla... no, työläs.

Onneksi kurssilla kuitenkin suurella todennäköisyydellä keskitytään kirjoittamiseen. Ei se toki sulje muiden kanssa sosialisointia pois, mutta antaa mahdollisuuden siihen, ettei minun tarvitse olla koko ajan höpöttämässä. Saan keskittyä omaan työskentelyynikin.

Toinen jännittävä seikka on, että menen Mikkeliin yksin. Joo, olen reissannut yksin aiemminkin. Yleensä olen mennyt tapaamaan kavereita, tällaiselle reissulle en ole koskaan lähtenyt. Yksin nukkuminen on nykyisin myös vieras käsite. Se on hankalaa, joten pelkään vähän yöunieni puolesta.

Näistä haasteista huolimatta olen innoissani. Kurssi kuulostaa siltä, että se on juuri minua varten tehty. Uskonkin, että jos viikonloput ottavatkin paljon voimavaroja, ne myös antavat takaisin. Odotan siis hysteerisen kauhistuneen hyperventiloivan innokkaasti huhtikuuta.