29. helmikuuta 2016

Lukupäiväkirja 4/2016: Lumen tytär



Tuulia Aho - Lumen tytär

Tartuin vihdoin Kuikansulan ja Pääsky ja Yötuulen jatko-osaan. Jälleen kerran tarina siirtyi yhden sukupolven eteenpäin ja pääosan otti Yötuulen tytär, Lumen tytär eli Kuikansulan lapsenlapsi. Aiempiin kirjoihin viitattiin useasti ja tutut hahmot olivat rooleissa tässäkin.

Kuten kahdessa aiemmassa kirjassa tässäkin käytiin läpi pieni, suuri seikkailu. Sanon pieni sen takia, ettei koko tässä sarjassa ole ollut sellaista eeppisyyden makua, johon fantasia kovin usein sortuu. En sano, että eeppisyys olisi paha asia, se tuntuu vain monesti olevan pääsääntö (tai sitten vain kulutan liikaa tietyntyyppisiä tarinoita *köh* japanilaiset roolipelit *köh*). Toisaalta sanon suuri, koska tarinan päähahmoille seikkailu oli nimen omaan suuri ja merkityksellinen.

Kyseessä oli selkeä kasvutarina. Hahmot lähtevät matkaan etsimään kukin omaa onneaan ja löytävätkin sen, mutta hyvin eri tavalla kuin alussa olettavat. Jokaisen on otettava oma vastuunsa ja opittava vielä kantamaan se sekä ymmärrettävä, ettei kaikkea voi saada yhtä aikaa. Vaikka hahmot joutuvat fyysisiin kahnauksiin vihollistensa kanssa, suurimmat taistelut tässä tarinassa ovat sisäisiä. Ne on käytävä, jotta rauha voidaan saavuttaa.

Pidin Lumen tyttärestä hyvin paljon. Se toimi itsenäisenä kokonaisuutena, mutta myös summasi ja solmi hyvin kahden aiemman kirjan juonenkäänteet yhteen. Sen lisäksi se onnistui viihdyttämään ja antamaan ajattelemisen aihetta. Ei siis ollenkaan hullumpi lukukokemus. Suosittelen koko sarjaa fantasian ystäville!

28. helmikuuta 2016

Joitain julkaisuja...

Useimmat ovat varmaan huomanneetkin, että blogista löytyy Julkaisut-sivu. Siellä ei todellakaan ole kaikkea, mitä olen ikinä kirjoittanut, mutta jonkinlainen valikoima tekstejä kuitenkin. Pari suhteellisen tuorettakin juttua on päässyt mukaan.

Helmikuussa oli yksi työkeikka taas ja pääsin kirjoittelemaan juttua Kesätyötreffeistä. Kokemuksena tämä urakka oli vähän erilainen kuin aiemmat, joissa minulla on ollut sentään muutamasta päivästä pariin viikkoon aikaa saada aikaan tarinantynkää. Tällä kertaa toiveissa oli, että juttu on netissä viimeistään tapahtumaan seuraavana päivänä. Todellisuudessa sain sen ulos vasta perjantaina, kun itse tapahtuma oli keskiviikkona, mutta tekstin takkuamisesta viivästys ei kuitenkaan johtunut. Julkaisun kanssa oli haasteita, koska jouduin siirtymään kirjoittamisesta mm. kuvankäsittelyyn ja nettisivun rakenteluun, mitkä nyt eivät millään tasolla ole vahvuusalueitani. Onneksi sentään jokin käry hommista oli pohjalla, muuten olisin ollut pulassa...

Mutta niin, oli taas aika erilainen kokemus tuokin, että deadline paukahti noin tiukaksi. Tietenkin oikeille toimittajille se on ihan tuttua. Ei juttua voi hieroa päivätolkulla vaan uutiset on julkaistava nopeassa tahdissa tai sitten ne eivät olekaan enää uutisia vaan jotain ihan muuta. Myönnän, että kiire teki minut epävarmaksi, mutta tunne oli vain työnnettävä syrjään ja tehtävä parasta mahdollista jälkeä annetussa ajassa. Lopputulos oli omasta mielestäni kohtalainen ja tavoitin myös mielestäni pyydetyn, kepeän, sävyn ainakin suurin piirtein.

En silti välttämättä näe, että olisi niin sanotusti minun juttuni kirjoittaa tällaisia nopeita artikkeleita. Ei, vaikka blogitekstit saattavat joskus syntyä lennossa. Näen blogin enemmän viihteenä itselleni ja päiväkirjana, jonne voi raapustella kevyesti ja huolettomasti (erityisesti Keijumetsästä, Level up!:n kohdalla on ehkä vähän eri juttu). Sen sijaan muut kirjoituksen muodot otan vakavammin ja haluan panostaa niihin toisella tavalla. Minun kohdallani panostus tarkoittaa aikaa ja tekstin hieromista. Ymmärrän kuitenkin, ettei se aina ole mahdollista ja silloin on vain pystyttävä päästämään tuotoksesta irti ja antaa sen mennä matkoihinsa sellaisena kuin se sillä hetkellä on. Kaiken ei tarvitse olla upeaa, riittävän hyvä on riittävän hyvä.

Kesätyötreffit-jutun vastapainona olen kuitenkin koko kuukauden hieronut ja hinkannut toista kirjoitustyötä. Niin, sellaisia nämä kirjoittamisesta otetut lomakuukaudet ovat, kirjoittamisen parissa menevät. Nyt voisi vielä sanoa, että otin editoimisesta lomaa ja päädyin editoimaan. Ihana ironia ja niin edelleen.

Kirjoitin muutama vuosi sitten runomuotoisen tarinan Lemminkäisen ja Joukahaisen taistosta. Kalevalassa ei tällaista taistoa tapahtunut, mutta halusin nähdä yleisön reaktion ja kuulla tulkinnat tekstistä. Ne olivat mielenkiintoisia tuolloin ja osa löysi kyseisestä tarinasta myös homoeroottisen sävyn.

Viime vuonna päädyin sitten kirjoittamaan kyseisen tarinan uudestaan luovan kirjoittamisen kurssille. Meillä oli joitakin hyvin konservatiivisia henkilöitä kurssiporukassa, joten minua ehkä vähän hirvittikin, miten tarinaani suhtauduttaisiin. Olin jo henkisesti valmistautunut ottamaan vastaan kritiikin tästä piilotetusta homoerotiikasta. Hieman yllättäen kukaan ei sitä kurssilla ainakaan maininnut, jos huomasikin. Sen sijaan sana "kyyttösilmä" herätti keskustelua ja minua epäiltiin rasistiksi. Tässä kohtaa lienee syytä sanoa, että käytin sanaa, koska sitä käytetään myös Kalevalassa. Taustalla ei ollut mitään sen kummempaa.

Onneksi keskustelu ei jäänyt kuitenkaan rasismiväittelyn tasolle vaan sain ihan oikeaa ja kunnollistakin palautetta. Mainittavin oli ehdotus tarinan siirtämisestä toiselle aikakaudelle. En tuolle ajatukselle lämmennyt, mutta jonnekin se taisi jäädä muhimaan.

Nimittäin nyt helmikuun alussa jostain syystä muistin taas tuon kurssilla käydyn keskustelun. Kaivoin jälleen kerran tarinan Lemminkäisestä ja Joukahaisesta esiin ja mietin, pitäisikö sille tehdä jotain. Päätin kokeilla ja luonnostelin jonkinlaisen rungon, jota sitten käytännössä olen koko kuukauden työstänyt vähän kerrallaan. Tavoitteena oli, että tuotos on valmis Kalevalan päivänä.

Tiukille veti, mutta maaliin päästiin. Sain tarinarunoni raapusteltua loppuun. Virheettömäksi en sitä uskalla vieläkään väittää, mutta ainakin työstin, hinkkasin ja yritin parhaani. Ehkä nyt voin vihdoin päästää siitäkin kokonaan irti. Kokemus oli antoisa ja projekti mielenkiintoinen, mutta myönnettävä on, että olen saanut siitä nyt tarpeekseni. On onni ja autuus palata ensi kuussa työstämään sellaista editointiurakkaan, jolla ei ole niin mitään tekemistä runouden kanssa.

Tässäpä siis hieman lukemista Kalevalan päivään:


Ja jos olet utelias alkuperäisen suhteen, löydät sen täältä.

16. helmikuuta 2016

Mistä kumpusi maan mahti?

Ei ole mikään salaisuus, että harrastan aktiivisesti japanilaisten roolipelien pelaamista. Tietämättömille tiedoksi, että tämä tarkoittaa nimen omaan videopelejä. Erityinen intohimoni on Final Fantasy -sarja, josta suosikkejani ovat osat IX ja XII. Lisäksi pelailen Tales-sarjaa, Bravely-sarjaa ja Star Ocean -sarjaa. Kaikkien sarjojen kaikkia osia en ole pelannut, mutta monia vähintäänkin kokeillut.

Melkein voisi sanoa, että elän ja hengitän näitä pelejä. Tykkään pelaamisen asettamista haasteista ja siitä, että voin uppoutua johonkin täysin omasta arjesta irralliseen. Saan heittäytyä seikkailuun, joka on yhtä aikaa eeppistä maailman pelastamista ja yksittäisten hahmojen henkinen kasvutarina. Yleensä juoni on vähintäänkin hyvää keskitasoa, osassa pelejä taas jopa huikea kokemus. Lisäksi hahmoissa on aina melkeinpä joku, joka uhkaa varastaa sydämen, mutta myös joku, joka nostattaa kiukkukierroksia. Pidän siitä, että sekä hahmot että tarina herättävät minussa erilaisten tunteiden kirjon.

Miten tämä kaikki sitten liittyy Maan mahtiin tai Kristallin lapset -sarjaan?

Joskus haaveilin pääseväni käsikirjoittamaan näitä japanilaisia roolipelejä. Vaikka nykyisin osaan japania jo ihan kivasti, tämä haave on epärealistinen. Kielitaitoni ei ole niin hyvä, että pystyisin kielellä oikeasti tarinoimaan ja muutenkin länsimaalaisena naisena olen tuskin potenttiaalinen työntekijä japanilaiselle pelifirmalle. Toki ihmeitä voi tapahtua, mutta ei niitä kannata sormet ristissä jäädä odottamaan.

Luonnollinen ratkaisu oli valjastaa kirjoitustaito käyttöön omalla äidinkielellä. Mikään ei estä minua kirjoittamasta mielessä pyöriviä tarinoitani kirjojen muotoon. Toki silloin on syytä miettiä, mitkä pelilliset elementit pudottaa pois, mutta se tuskin tarinaa vahingoittaa. Toiset asiat nyt vain toimivat paremmin videopeleissä kuin kirjoissa ja päinvastoin.

Röyhkeästi siis otin rakastamistani peleistä elementtejä, joista pidän ja yhdistelin niitä omalla tavallani. Toki liitin mukaan myös paljon omaakin, tarkoitus ei ole missään vaiheessa ollut kopioida muiden tuotoksia.

Maan mahdin alkuperäinen nimi oli Kristallin valo. Silloin sen piti olla yksiosainen seikkailu, jossa pelastetaan maailman mahtikristallit. Kun lähdin tarinaa kirjoittamaan, huomasin, että halusinkin tehdä jotain hiukan monimutkaisempaa. Aika pian minulle myös valkeni, ettei kaikkea kannata tunkea yksien kansien väliin vaan idean laajetessa siinä oli aineksia useampaankin kirjaan. Tämä oli osittain ahdistava ahaa-elämys, sillä edessä oli vuosien työmaa saman tarinan parissa. En sano sen olevan huono asia, mutta onhan se pois muiden ideoiden työstämiseltä.

Varsinaista nimeä pyörittelin myös pitkään. Valo vaihtui lapsiksi, kunnes tajusin, ettei se sovi yksittäisen kirjan nimeksi. Päätinkin siirtää sen kuvaamaan koko sarjaa ja vaihtaa ensimmäisen osan nimeksi jotain muuta. Sitä muuta sitten pohdiskelinkin aivan viime metreille asti. Tiesin, että nimeen tulee sana "maa", mutta kaikki muu oli epäselvää.

Nimi on kuitenkin vain yksi osa tarinaa, tärkeä, muttei tärkein. Suurimmat innoittajat Kristallin lapsiin ja sitä kautta Maan mahtiin taisivat lopulta olla Final Fantasy X, Bravely Default ja Tales of Symphonia. Pelinsä pelanneet voivat ehkä joitain kaikuja näistä lukiessaan tunnistaa. Tämä ei tarkoita, että kyseiset pelit pelaamalla saisi selville, mitä kaikkea kirjasarjassa vielä tapahtuu. Pikemminkin olen yrittänyt saada aikaan samanlaista tunnelmaa, jonka olen itse kyseisten pelien parissa kokenut. Tietysti on mahdotonta sanoa, välittyykö kokemus samanlaisena lukijoille, mutta en tiedä, onko sillä lopulta väliäkään. Pelit ovat toimineet minulle inspiraationa, lukijat rakentavat oman kokemuksensa omista lähtökohdistaan. He voivat siis nähdä luomani maailman ja hahmot hyvin eri tavalla kuin minä itse.

Hauskana yksityiskohtana on mainittava, että muutamat pelejä pelaamattomat esilukijat ovat kommentoineet Maan mahdin olevan virkistävän erilaista fantasiaa. Itse en ole näin koskaan ajatellut, sillä katselen sitä erilaisesta näkökulmasta. Olen vuosia nauttinut samantyyppisestä fantasiasta, joten en pysty näkemään tuota erilaisuutta. Olen vilpittömän iloinen siitä, että tarinasta pystyy nauttimaan ilman pelitaustaa ja siitä voi saada irti uudenlaisen elämyksen.

Videopelit inspiroivat minua edelleen. Pelisessioita seuraakin usein vimmainen halu paukuttaa näppäimistöllä uutta tekstiä. Kristallin lapsissa on työtä vielä vuosiksi eteenpäin, mutta en usko sen jäävän ainoaksi tuotoksekseni, joka on kimmahtaa näytölleni japanilaisten roolipelien innoittamana.

15. helmikuuta 2016

Lukupäiväkirja 3/2016: Mifongin kätkemä


J.S. Meresmaa - Mifongin kätkemä

Sain kirjan syntymäpäivälahjaksi, mutta pienen hetken se joutui omaa vuoroaan odottamaan, ennen kuin pääsin sen lukemaan. Ehkä jopa vähän halusin säästellä sitä, koska seuraavaa kirjaa saa joka tapauksessa taas odottaa. Minusta olisi hurjan kiva lukea kaikki saman sarjan kirjat putkeen, mutta sitten pitäisi odottaa kamalan monta vuotta, että kaikki olisi julkaistu... ja toisaalta hauska loppuisi aivan liian nopeasti. Ehkä kuitenkin on parempi odotella kirjojen välissä.

Mifongin kätkemässä tarina jatkuu varsin suoraan siitä, mihin se jäi Mifongin mahdissa. Melkein tuntui, että nämä kaksi olisivat voineet olla samaa kirjaa. Toisaalta taas ei, koska Kätkemän rakenne oli erilainen kuin Mahdin. Vaikka pidin ehkä aiemmasta rakenneratkaisusta vähän enemmän, kenties Kätkemässä erilainen ratkaisu oli silti parempi. Tarina hyppäsi usein aina uudessa luvussa tarkastelemaan eri hahmojen tilannetta kuin edellisessä, mikä toi tunteen siitä, että asiat tapahtuvat jotakuinkin samoihin aikoihin. Jos kirja olisi jaettu osiin, jossa olisi käsitelty tapahtumia aina tiettyjen hahmojen näkökulmista, ei samanlaista intensiivistä fiilistä olisi välttämättä päässyt syntymään. Toisaalta silloin lukijan on helpompi muistaa, mitä kyseisille hahmoille tapahtui, kun heistä viimeksi puhuttiin. Myönnän kuitenkin, että tällaiset muisteluongelmat saattavat olla ihan minun omiani. Parin luvun lukeminen juuri ennen nukkumaan käymistä ei aina ole se paras tyyli ahmia kirjoja. Silloin kun luen tolkulliseen kellonaikaan, ei tarvitse niin paljon miettiä, missä mentiin.

Pidin joka tapauksessa Mifogin kätkemästä hyvin paljon. Heti alussa yllätyin siitä, kuinka paljon tykkäsinkään Reusta, johon en ole aiemmin kiinnittänyt erityistä huomiota. Tosin pian nuo lämpivät fiilikset puumaa kohtaan hieman laimenivat, koska sympatiani ovat vahvasti Danten puolella. Pakko on silti myöntää, että haluan tietää, mihin suuntaan miehen ja puuman suhde jatkossa kehittyy.

Ja kun suhteista puhutaan, on pakko mainita Dante ja Ardis. Aika monta kirjaa sai odottaa, että nämä kaksi pääsisivät niin sanotusti samalle sivulle ja väärinkäsitysten vyyhti lähtisi purkautumaan. Olen romantikko ja tähän pariskuntaan liittyvät käänteet tällä kertaa lämmittivät mieltäni kummasti. Epäilen silti, että uusia haasteita on edessä ja koettelemuksia nähdään vielä paljon.

Sen sijaan Fewrynnin ja Moharin suhde ei missään vaiheessa ole herättänyt minun innostustani. En näe Moharissa sitä, mitä Fewrynn näkee, en itse asiassa pidä koko miehestä erityisemmin. Hahmona hän on hyvin kirjoitettu, mutta persoonana hän töksähtää minulle. En silti koe tätä lukijana ongelmaksi. Oikeastaan on vain hyvä, että tarinaan mahtuu myös niitä hahmoja, jotka herättävät negatiivisia tunteita.

Olen myös iloinen, että sain yhden suosikkihahmoistani takaisin. Toisaalta hänen kohtalonsa ei kuulosta kovin miellyttävältä, joten samalla hieman suren hänen puolestaan.

Kirjan loppuratkaisu pääsi yllättämään minut. Jälkikäteen ajateltuna se oli täysin looginen, mutta jostain syystä en osannut sitä odottaa. Se jätti sydämen huolesta sykkyrälle ja pakottaakin jälleen odottamaan seuraavaa kirjaa.

7. helmikuuta 2016

Tuttu ja turvallinen fan fiction

Olen kirjoittanut fan fictionia aktiivisesti reilut 10 vuotta, voi olla jo lähempänä 15:tä. Kirjoitin sitä jo ennen kuin olin koko termiä edes kuullut. Vasta internetin ihmemaahan löydettyäni sain tietää, että hommalla oli nimikin.

Joskus askartelin ficeistäni ihan "kirjoja". :D
Viime vuosina fan fictionin kirjoittaminen on jäänyt vähemmälle, koska originaaliteokset ovat vieneet aikaani. En mitenkään pysty kirjoittamaan samaan aikaan romaanikäsikirjoitusta ja romaanimittaista fanitarinaa. Pollan kapasiteetti ei riitä moiseen ja molemmat teokset kärsivät. Tästä syystä olen panostanut romaanikässäriin ja jättänyt pidemmät ficit jäähylle. Joskus mietin, miten ne jatkuisivat, jos aikaa niiden kirjoittamiseen löytyy. Todennäköistä kuitenkin on, ettei sitä oikeasti löydy vaan keskeneräisiksi jäävät, mokomat. En ollut tarpeeksi nopea niiden kanssa ja romaanikäsis ehti syöstä ne tieltään.

Fan fiction silti minulle jonkinlainen salarakas. En osaa enkä edes halua päästää siitä kokonaan irti. Se viettelee minut tasaisin väliajoin ja sorrun syrjähyppyyn. En tosin koe tätä kovin pahana, kirjoittamistahan sekin on eikä lopulta eroa hirvittävän paljon muusta fiktiosta. Taustatyötä on tehtävä, hahmojen toimivuudesta huolehdittava ja rakennettava tarinan eri osaset huolellisesti. Toki nuo kaikki voi jättää sikseen, mutta miksi tekisi huonosti sen, minkä osaa tehdä hyvinkin?

Toisaalta fan fiction on helpompaa kuin muu fiktio. Maailma lainalaisuuksineen on jo olemassa, sitä pitää vain noudattaa. Hahmoja ei tarvitse luoda, joku muu on jo tehnyt sen. Voit vain laittaa heidät tanssimaan huilusi sointujen tahdissa. Lukijakuntakin löytyy helposti, suurta markkinointia ei tarvita, sillä alkuperäisteos on jo kohdeyleisölle tuttu.

Tai sitten tuo kaikki ei ole ollenkaan helppoa. Maailma on jonkun toisen, sen lakeja ei voi taivuttaa oman tahdon mukaan, on tarkistettava, miten alkuperäisteoksessa asiat menivät. Hahmoja ei ehkä tarvitse luoda, mutta miten saadakaan heidät toimimaan uskottavasti myös omassa tekstissä. Lukijat nimittäin kyllä huomaavat, jos olet kirjoittanut hahmon "väärin". Lukijakunta on ehkä teoriassa olemassa, mutta se voi olla hyvin nirsoa ja äärimmäisen kriittistä. Taidokkaastikin kirjoitettu tuotos voi saada murskakritiikin ihan vain siksi, että siinä toisensa saavat väärät henkilöt.

Helpolla ei siis välttämättä pääse, vaikka valitsisi fan fictionin omaksi kirjoittamismuodokseen.

Fan fiction ei myöskään ole virallisesti ammattimaista kirjoittamista. Se ei tarkoita, etteikö siitä voi itselleen tehdä sellaista. Siihen voi paneutua aivan samalla innolla kuin romaanikäsikirjoitukseen ja teostaan voi editoida loputtomiin paremmaksi ja paremmaksi. Kirjoja ficeistä ei silti kustanneta, mutta netti tarjoaa hyvät julkaisumahdollisuudet.

Fan fictionin maailma on kiehtova ja sekava suo, mutta yhtä kaikki, vuosien jälkeen se on minulle hyvin tuttu ja turvallinen. Olen kirjoittanut fandomista, jossa lukijakunta oli taattua ja kommentteja sateli. Se tietysti hiveli itsetuntoa. Nykyisin kuitenkin löydän yhä useammin itseni sellaisten fandomien kimpusta, että palautetta tulee jopa vähemmän kuin romaanikäsikirjoituksesta. Harvoja jaksaa kiinnostaa, kun vielä kirjoitan suomeksi. Englanniksi yleisöä varmaankin olisi, mutten halua vaihtaa kieltä.

Vaikka lukijat ovat tärkeitä sekä originaalituotoksia että fan fictionia kirjoittavalle, eivät ne ole minulle syy kirjoittamiseen. Minä kirjoitan, koska minun on kirjoitettava. Se on minulle tapa olla tässä maailmassa, jotain sellaista, mistä en vain voisi luopua antamatta pois osaa itsestäni. Romaanikäsikirjoituksesta on tullut jotain työn tapaista. En tiedä, voinko sanoa, että työtä, kun en sillä itseäni elätä enkä apurahojakaan siihen puuhaan saa vaan joudun repimään elantoni muualta. Työnomaista se silti on, siihen minulla on tietyllä tapaa tiukka ja kurinalainen ote. Joskus se uuvuttaa, toisinaan ottaa päähän ja aiheuttaa suoranaista kiukkua. Silti se on merkityksellistä ja tärkeää, haluan jatkaa työskentelyä.

Mitään ei kuitenkaan jaksa, jos ei välillä vedä henkeä. Ei edes sitä kaikista rakkainta työtä tai harrastusta. Niinpä fan fictionista on tullut minulle tapa höllätä. Kun tarvitsen lomaa käsikirjoituksen kirjoittamiseta tai editoimisesta, laitan tiedoston jäähylle ja avaan toisen. Hyppään maailmaan, joka ei ole minun, tarinoin hahmoista, jotka kuuluvat toiselle, otan vapaata ja pidän hauskaa ilman vakavia suunnitelmia tai suuria tavoitteita. Tuloksena syntyy joskus jotain, minkä saatan jopa julkaista muiden iloksi (tai kauhuksi) fan fictioniin erikoistuneissa paikoissa. Joskus koko räpellys jää kovalevyn syövereihin. Oleellista eivät kuitenkaan ole tulokset vaan se, että saan tuulettaa päätäni ja tehdä jotain erilaista, mutta tuttua ja turvallista.

Tammikuu oli rankka editointikuukausi, joten päätin jo etukäteen, että helmikuussa saan höllätä. Ajattelin ehkä kirjoittelevani yhden ficin, maksimissaan kaksi. Nyt eletään 7. päivää ja kaksi ficciä on tullut raapusteltua, kahteen olisi vielä ideioita valmiina. En ota asiasta paineita vaan katson rauhassa, mitä syntyy vai syntyykö mitään. Tähän asti pää on tuulettunut mukavasti.

Maaliskuussa on aika palata editoinnin pariin, mutta sitä ennen en aio tuntea huonoa omatuntoa lusmuilusta ja höpöjuttujen kirjoittamisesta. Välillä on ihan hyvä vain nauttia vapaudesta.

PS. Jos se fan fiction kiinnostaa, Fanitytön aarreaitasta löytyy aika kattava kokoelma vuosien varrella kirjoittamiani tarinoita.

4. helmikuuta 2016

Lukupäiväkirja 2/2016: Tähtien kosketus

Tammikuu katosi jonnekin, enkä ehtinyt tehdä kaikkea, mitä piti. Lukupäiväkirjankin raapustelu vähän jäi, mutta onneksi näitä pystyy viiveelläkin kirjoittamaan. Ainoa ongelma siinä on, etteivät muistikuvat ole kovin tuoreita enää.


Taru ja Tarmo Väyrynen - Tähtien kosketus

Luin vielä Vuorileijonan varjo -trilogian kolmannenkin osan melko putkeen kahden ensimmäisen kanssa. Se oli aikamatka omiin varhaisnuoruusvuosiin, mutta toisaalta hyvin erilainen lukukokemus näin vanhemmalla iällä. Muistan, että tietyt käänteet kirjassa eivät miellyttäneet minua nuorempana lainkaan. Silloin ehkä kiinnyin hahmoihin vielä herkemmin kuin nyt ja heistä irtipäästäminen teki kipeää... eikä sellaisia tunteita halunnut käsitellä, jos ei ollut aivan pakko.

Tätä ei pidä käsittää väärin. Olen edelleen lukija, jolle hahmot ovat tärkeitä, todella tärkeitä. Arvostan hyvin kirjoitettuja hahmoja ja usein kiinnyn heihin. Jos heille sattuu jotain ikävää, se kolahtaa myös minuun, mutta ei niin pahasti, että olisin valmis heittämään kirjan nurkkaan sen takia. Nuorempana minulle saattoi tulla pitkäkin katko jonkin kirjan lukemiseen, jos tärkeälle hahmolle tapahtui epämiellyttäviä asioita. Nykyisin en tarvitse yhtä pitkää jäähdyttelytaukoa.

Vuosia sitten Tessi oli minulle hyvin merkityksellinen hahmo, nyt hän oli enemmänkin yksi muiden joukossa, ei noussut enää samalla tavalla esiin. Se kuitenkin kertoo enemmän minusta kuin Tessistä, koska minä olen muuttunut, hän ei. Pidän häntä edelleen hyvin kirjoitettuna hahmona, mutta en enää samastu häneen. Sen sijaan arat ovat tällä lukukerralla nykineet minua hihasta koko ajan. Sekin varmaan kertoo jotain minusta, mutta ei sukelleta siihen mereen nyt.

Tähtien kosketus tuntui tienristeykseltä. Se oli selkeä oma kokonaisuutensa, oma tarinansa. Samalla se kuitenkin päätti Vuorileijon varjo -trilogian ja erityisesti Tessin tarinan. Yksi ympyrä sulkeutuu ja kuitenkin samalla jättää sulkeutumatta. Tessin tie on tullut päähänsä, mutta maailman tilanne ei silti ole täysin vakaa, selvittämättömiä asioita riittää, uusia uhkiakin saattaa leijua ilmassa. Trilogian päätösosa jättää asioita auki ja oven rakoselleen jatkoa varten.

Ensimmäisellä lukukerrallani en tiennyt jatkosta mitään. Rehellisesti sanottuna kuulin siitä vasta viime vuoden loppupuolella, kun Taru itse mainosti kirjasarjan e-kirjojen ilmaisversioita. Kiinnostuin välittömästi, koska muistin tarinan menneiltä vuosilta. En kuitenkaan halunnut tarttua noihin jatko-osiin, ennen kuin olin virkistänyt muistiani, joten alkuperäinen trilogia piti napata uudestaan luettavaksi. Nyt se on tehty ja voin jatkaa matkaani  tarinan parissa eteenpäin. Kasa kirjoja odottaa lukemistaan.

PS. Taru ja Tarmo Väyrysen ilmaiset e-kirjat löytyvät heidän kotisivuiltaan eli sinne vain latailemaan, jos innostuit.

2. helmikuuta 2016

Tiukka tammikuu

Tammikuu on taakse jäänyttä aikaa ja saa ollakin. Kiirettä totisesti riitti, vaikka kuvittelin pääseväni helpolla. Mistähän sekin harhaluulo taas syntyi?

Olin jo etukäteen päättänyt editoida Maailman laita -kilpailua varten 50 sivua erästä tarinaa, joka on lojunut pöytälaatikossa parisen vuotta. Se kun nyt sopivasti sattui olemaan kilpailun teemasta. Ajattelin, että ensimmäinen editointikierros on pikku juttu ja hoituu siinä sivussa, vaikka piti tehdä myös cosplayasu Desucon Frostbiteen, opiskella japania ja järjestää yhdet koko viikonlopun lanit.

Onneksi cossi oli suhteellisen helppo eikä vienyt aivan kaikkia iltojani alkukuusta ja onneksi olin tehnyt ison osan japanin kotitehtävistä jo marraskuussa. Muuten olisi nimittäin saattanut iskeä epätoivo, sillä 50 sivun editointi olikin kaikkea muuta kuin pikku juttu. Olin alun perin kirjoittanut tarinaa yksikön ensimmäisessä persoonassa, mikä töksähti välittömästi, kun tiedoston avasin. Vaihdoin siis yksikön kolmanteen ja lisäsin pari näkökulmahahmoa sekä toin mukaan toisenkin tapahtumamiljöön. Osa sivuhahmoista vaihtoi nimeä, osa sukupuoltakin, osa sai kenkää kokonaan. Muutoksia tuli oikeasti todella paljon, mikä tarkoitti monen kohdan uudelleen kirjoittamista. Pidemmällä tähtäimellä tämä tarkoittaa, että kaikki muukin kyseisestä tarinasta pitäisi käydä läpi ja kirjoittaa uudestaan, mutta aivan vielä en ole siihen ryhtymässä. 

Nyt nuo 50 sivua saavat olla helmikuun rauhassa, en aio koskea niihin. Katson maaliskuussa, miltä ne näyttävät ja editoin ehkä hieman lisää... tai kenties paljon. Kuukauden tauko on kuitenkin niin lyhyt, etten varmastikaan pyöräytä kaikkea uudestaan ympäri. Toivottavasti.

En ole ennen työstänyt tarinaa tällä tavoin, keskittynyt vain ensimmäiseen 50 sivuun. Oikeastaan tuo kilpailu on ainoa syy, miksi ylipäätään päädyin tällaiseen ratkaisuun. Muut sivut saavat käsittelynsä sitten myöhemmin, jos ja kun aika tulee. Vaikkei sijoittumista tulisikaan, minulle jää perusteellisesti kammattu alku, josta on hyvä jatkaa. Tosin TT saattaa silti mennä edelle ja tämä tarina voi joutua odottamaan vuoroaan. Aika näyttää, miten käy.

Nyt on joka tapauksessa huojentunut olo. Saan höllätä hetkeksi. Taisin tosin mennä Twitter-seuraajilleni lupaamaan, että fan fictionia olisi tulossa Final Fantasy IX:stä ja mahdollisesti myös Final Fantasy XIV:stä nyt helmikuun aikana. Jotain lyhyttä kuitenkin vain, että ehdin keskittyä myös opiskeluun ja pelaamiseen.

Tammikuun loppu tarjosi myös hyvän mahdollisuuden pieneen hölläämiseen, vaikkei se kovin positiivisen kautta tapahtunutkaan. Viime perjantaina vedin töihin mennessä komeasti lipat ja onnistuin taittamaan nilkkani. Muistikuvaa tuosta taittamisesta ei varsinaisesti ole, mutta kipu puhuu puolestaan ja lääkärikin oli sitä mieltä, että näin on täytynyt käydä. Nyt sitten köllötellään sairauslomalla ensi viikon tiistai-iltaan ja vältellään kävelemistä. Tuleepahan ainakin otettua rauhallisesti.