31. heinäkuuta 2015

Heinäkuun kirjat

Heinäkuu vierähti yllättävän nopeasti ja kirjoille jäi vähemmän aikaa kuin olisin toivonut. Ehdin kuitenkin vähän lueskellakin. Tällä hetkellä olen kahlannut läpi 22 kirjaa tämän vuoden puolella. On siis mahdollista, että tavoite (24 kirjaa) täyttyy jo elokuussa, mutta varmaan viimeistään syyskuussa, jos nyt ei jotain tosi omituista tapahdu.



Michael Crichton - Aikamatka

Alkaa näyttää siltä, että tänä vuonna minulla on Michael Crichton -buumi meneillään. Ei kuitenkaan anneta sen häiritä, koska kyseinen herrasmies on kirjoittanut liudan aivan uskomattoman hyviä kirjoja. Voisin oikeastaan hankkia hyllyyn muutaman lisää.

Aikamatka oli kiintoisa seikkailu menneisyydessä ja nykyisyydessä yhtä aikaa. Tosin varsinaisesti aikamatkailusta siinä ei ollut kyse vaan pikemminkin rinnakkaistodellisuuteen siirtymisestä. En ole kovin perehtynyt fysiikkaan yms. mutta tämä kirjassa käytetty tekniikka herätti liudan kysymyksiä eikä jokainen yksityiskohta tuntunut toimivalta. Mutta tässä voi olla kyse myös siitä, etten ymmärtänyt kaikkea oikein.

Kun tekniset yksityiskohdat sivuutti, oli itse tarina mukaansatempaava ja piti otteessaan hieman liiankin hyvin, sillä lukusessiot meinasivat venyä myöhempään kuin töissä ollessa on sopivaa. Aloitin siis kirjan jo ennen kesälomaa ja taisin saada sen luettua juuri sopivasti loman alkuun mennessä. Tykkäsin myös hahmoista, mutta kukaan ei muodostunut erityisen läheiseksi.

Kirjan lukemisen jälkeen katseltiin sen pohjalta tehty elokuva yhdessä M:n kanssa. Se vihtoi eteenpäin sellaisella vauhdilla, ettei M kirjaa lukemattomana pysynyt aina käänteissä mukana. Minä pysyin, mutta aika paljon elokuva otti myös vapauksia, joten yllätyksiäkin osui kohdalle.


L. J. Smith - The Vampire Diaries: The Return: Nightfall

Yritin jo toista kertaa saada luettua tämän kirjan. En pystynyt siihen. En pidä hahmoista, en juonesta, en edes pienistä tapahtuman käänteistä. Lukiessa tulee fiilis, että luen jotain, mikä on huonompaa kuin huono fan fiction. Ei se välttämättä ole, vika voi olla minussakin.

Joka tapauksessa jätin tämän kirjan kesken jo toista kertaa. En luultavasti avaa sitä enää kolmatta. Voi myös olla, että sarjan kuudesosa jää pölyttämään hyllyä. Vai pitäisikö nämä myydä pois?

(En laskenut tätä kirjaa 24 kirjan tavoitteeseen, koska se jäi kesken.)


Arthur C. Clarke - Lapsuuden loppu 

Kun Vampyyripäiväkirjat tulivat korvista ulos, tartuin tuoreeseen kirppislöytöön. Tosin kovin tuore kirja ei muuten ollut kyseessä. Kävi myös ikävästi ja kirjan selkä irtosi lukiessa, liimaus oli kaiketi pääässyt 60-luvulla painetusta teoksesta kuivumaan. Tämä tosin sopi kuvioon... kaikki omistamani Clarken kirjat ovat enemmän ja vähemmän rikkinäisiä kappaleita. Ehkä niitä on tullut hiplattua liikaa?

Itse tarina vaikutti alkuun aika kliseiseltä avaruusolennot ovat tulleet maapallolle ja alistaneet ihmiskunnan -setiltä (en tosin tiedä, kuinka kliseistä se oli jukaisuaikaan). Aika pian paljastui, ettei kyseessä ole aivan perinteinen tarina vaan taustalla on jotain muuta kuin miltä alkuun näytti. Myös tämä kirja piti otteessaan ja loppupuolisko oli pakko ahmaista hyvin lyhyessä ajassa ja pikkutunneille valvoen (kyllä väsytti seuraavana päivänä rippijuhlissa viiden tunnin yöunien jälkeen).

Tarinan lopusta tuli vähän ahdistunut ja surullinen olo. Se oli omalla tavallaan myös pelottava, vaikkei mistään kauhukirjasta ollut missään nimessä kyse. Se vain sai pakostakin miettimään, että mitäs jos näin käy joskus oikeasti. Rehellisesti on sanottava, etten toivo itse sitä päivää näkeväni.


Kummalinnun munia 1/2015

Käväisin alkuviikosta Helsingissä ja ulkoilutin samalla uutta Koboa. Mukaan lähti tähän mennessä ainoa omistamani e-kirja eli Kummalinnun munia ykkösosa. Kyse on Osuuskumman julkaisemasta raapalekokoelmasta.

Kaikki raapaleet olivat mielenkiintoisia ja taitavasti rakennettua. Kateushan siinä iski, koska itse en vastaavaan tunnu kykenevän. Novellimittakin usein tuntuu liian lyhyeltä.

Mitään kunnon yhteenvetoa kokoelmasta on vaikea sanoa, mutta matkalukemiseksi se sopi kyllä hyvin. Se tuli luettua jo kokonaan menomatkalla ja viihdytti kyllä sopivasti.


Melissa P. - Sata harjanvetoa ennen nukkumaanmenoa

Tämä kohukirja on jo reilut 10 vuotta vanha. Muistan kun se julkaistiin ja yhtäkkiä siitä puhuttiin kovin paljon. Opiskeluaikana siitä tuli katsottua elokuvaversio. Nyt se sattui edullisesti eteen, joten päätin sen ostaa ja lukaista läpi.

Kirjaa lukiessa tuli vahva tirkistelyfiilis, mikä kai tällaisessa päiväkirjatyyppisessä kertomuksessa on tarkoituksenakin. Kirjan myös sanotaan olevan omaelämäkerrallinen, mikä vain lisäsi tirkistelyn tunnetta. Kokemus oli myös jokseenkin häiritsevä, mutta silti lukemista ei voinut lopettaa. Kai sitä sitten vain on niin pirskatin utelias.

Tarina herätti paljon kysymyksiä. Mikä saa 15-vuotiaan tytön hyppäämään sänkyyn jopa epämiellyttävien miesten kanssa, useamman samaan aikaan? Miksi suostua moiseen? Kirja oli kurkistus elämään, jota ei täysin kyennyt ymmärtämään ja joka oli vaikea hyväksyäkin. Varsin mielenkiintoinen lukukokemus siis.

29. heinäkuuta 2015

Kartanpiirtäjänä

Lapsena ja teininä tuli piirreltyä paljonkin, mutta vuosien varrella kyseinen puuha on jäänyt. Rehellisesti on myös myönnettävä, etten ole piirtäjänä keskivertoa parempi. Kynä pysyy kädessä ja saan aikaan muutakin kuin tikku-ukkoja, mutten mitään kovin hienoa, saati taiteellista. Olisi kiva olla hyvä piirtäjä, mutta aika ja into ei riitä taitojen kehittämiseen, joten olen jämähtänyt tiettyyn tasoon eikä siitä taida olla enää nouseminen.

Kun sitten aloin työstää fantasiatarinaa, mietin pitkään, menisinkö rohkeasti ilman karttaa. Onhan se kartta jo vähän (paljonkin!) kliseinen juttu fantasiakirjallisuudessa. Lopulta kuitenkin tulin siihen tulokseen, että tarvitsen kartan vähintäänkin tueksi itselleni. Siispä vain etsimään paperia ja kyniä ja hahmottelemaan päässäni olevaa maailmaa visuaaliseen muotoon.


Tuloksena oli jotain... noh... miten tämän nyt nätisti sanoisi? Kyllähän siitä kartta tuli ja maailma alkoi hahmottua, mutta ei se mikään taidonnäyte ole. Sanomattakin oli selvää, ettei tarinan yhteyteen voinut tuollaista tuotosta lisätä. Kallistuin siis edelleen sille kannalle, etten laita lopulliseen teokseen karttaa lukijoiden tuijoteltavaksi.

Sitten teksti meni koelukijoille, joista valtaosa huomautti kartan puuttumisesta. Moni sanoi, että tarinaan pääsee sisään kyllä ilmankin ja kuvauksen perusteella pystyy hyvin kuvittelemaan, miten paikat sijoittuvat suhteessa toisiinsa, mutta kartan kaipuu oli silti polttava. Ymmärrystä piirustustaitojeni puutteellisuuden suhteen ei juuri herunut.

Aloin pohtia vaihtoehtoja. Voisin pitää kiinni linjastani, ettei karttaa tule, mutta selvästi asia vaivasi (koe)lukijoita huomattavan paljon. Yksi vaihtoehto olisi myös ollut teettää kartta ulkopuolisella. Se olisi kuitenkin vaatinut joko tekstin luetuttamista piirtäjällä tai tarkkaa selostusta, todennäköisemmin molempia. Silti lopputulos ei välttämättä olisi vastannut mielikuvaani. 

Päätin siis ryhtyä työhön omin pikkukätösin ja aloitin Googlen kuvahaulla. Tutkailin muiden tekemiä fantasiakarttoja oikein urakalla ja pohdiskelin, mikä tyyli miellyttäisi minua eniten. Toki jouduin huomioimaan omat rajalliset taitoni enkä lähtenyt edes yrittämään liian yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa karttaa. Suurpiirteinen on ehdottomasti enemmän minun juttuni.

Esimerkkien etsimisen jälkeen käytin aikaa luonnosten tekoon, kunnes piirsin ns. lopullisen version. Jostain syystä skanneri ei suostu yhteistyöhön minun koneeni kanssa, joten kartta piti skannata M:n koneelle. Luonnollisesti M sitten jäi tarkastelemaan sitä ja aika pian tulikin tiukkaa, mutta rakentavaa kritiikkiä. Tässä palautteessa erityisen hyvää oli se, että minulle kerrottiin, mikä mättää ja miten sen voisi korjata (ehkä M:lla on jotain salaisia piirtäjän kykyjä, joita ei ole paljastanut minulle?).

Pitkän ähellyksen ja luonnostelun jälkeen alkoi kartta vihdoin näyttää siltä, miltä halusin. Siihen vaadittiin aika paljon piirustuspaperia, lyijykyniä, pyyhekumia ja mustaa tussia sekä kuppikaupalla vihreää jasmiiniteetä. Tällä hetkellä olen tyytyväinen tuotokseen, jonka lopulta sain aikaan. Kartan eri osa-alueet on nyt piirretty ja ne näyttävät huomattavasti paremmilta kuin tuo alkuperäinen räpellys.


Seuraavassa vaiheessa kuvat pitäisi skannata (ja taas M saa tilaisuuden kommentoida) ja liittää tietokoneella yhteen. Kaikki paikannimet yms. täytyy myös lopulliseen versioon lisätä. En halunnut lähteä kirjoittamaan niitä käsin vaan hoidan sen asian koneella. Uskoisin saavani siistimpää jälkeä siten.

Työ ei siis ole valmis, mutta uskoisin, että kuumottavin ja työläin vaihe on takana. Piirtäminen oli yllättävän mukavaa ja aika kului kuin siivillä viimeistellessäni kartan tussauksia. En tosin silti aivan heti ryhtyisi samaan urakkaan uudestaan (joten toivotaan, ettei M löydä skannausvaiheessa tästä jotain ultimaalisen pahaa vikaa).

Pakko on vielä mainita, kun esittelin aikaansaannostani Twitterin puolella, minulta kysyttiin, onko kartta jostain pelistä. Olin varsin otettu kysymyksestä, vaikkei tämä minkään pelin kartta olekaan. Onhan kyseessä kuitenkin tarina, joka on saanut vahvoja vaikutteita JRPG:n suunnasta. Hyvä vain, jos se näkyy myös kartassa.

Prosessi on ollut mielenkiintoinen matka, joka jatkuu edelleen. Vaikkei minusta piirtäjää tule, on välillä hyvä hypätä tarkastelemaan tarinaa aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Karttaa luonnostellessa tuli nimittäin samalla sukellettua maisemien sisään ja pohdittua monia maailmaan, tarinaan ja hahmoihin liittyviä asioita. Hyödyllistä toimintaa siis kaikin puolin.

26. heinäkuuta 2015

Sukujuhlaviikonloppu

Sukujuhlia tuntuu osuvan joka kesään vähintään yhdet, tällä kertaa niitä oli samana viikonloppuna kahdet. En ole varsinaisesti fani, mutta ainakin ne tarjoavat tilaisuuden laittaa jotain tavallista kivempaa päälle.



Perjantaina vietimme M:n isoäidin 90-vuotisjuhlia Suivalassa. Rakennus oli aivan ihana. Se näytti ulkoapäin tavalliselta maalaistalolta, mutta oli sisustettu kartanotyylisesti. Rakastuin niihin kaikkiin vanhoihin huonekaluihin ja koukeroisiin tapetteihin. En missään nimessä haluaisi niitä meille kotiin, mutta sinne ne istuivat täydellisesti. Voin kuvitella, että tuolla vietetään kesässä monet romanttiset häät.

Sää oli aika vaihteleva, joten sisään ja ulos tuli ravattua edestakaisin. Sisällä happi oli huonohko, joten mieluummin vietti aikaa kuitenkin ulkona silloin, kun ei satanut. Kovin monen muun vieraan kanssa ei tullut juteltua, lähinnä M:n tädin, serkun ja tämän vaimon sekä M:n ala-asteaikaisen opettajan kanssa. Olimme siitä nuorimmasta päästä vieraita, suuri osa oli varmasti päältä 70-vuotiaita.

Tällaisena epäsosiaalisena möllykkänä ei sukulaisten tapaaminen ole erityisen kiinnostavaa, mutta tykkään tosiaan laittautua juhlia varten. Perjantaiksi valitsinkin sitten ihanaisen ruskean hameen (alushameen kera toki), violettisävyisen ruutupaidan ja liilan neuletakin. Kokonaisuus toimi mielestäni oikein kivasti ja oli myös riittävän lämmin ulkona oleiluun, vaikka tuuli puhalsi viileästi.

Sunnuntaina könyttiin sitten ylös kukonlaulun aikaan, sillä vuorossa olivat M:n serkun rippijuhlat. Perjantai-illan ja lauantaiaamuyön vietin tuijottamalla suorana Nordic Cosplay Championship -kilpailua tv:stä, joten unirytmi oli keikahtanut ja pahasti olikin. En siis lauantain ja sunnuntain välisenä yönä nukkunut kuin kolme tai neljä tuntia. Olo oli sen mukainen, kun kirkkoon piti kuitenkin ehtiä kymmeneksi.

Sää ei myöskään suosinut vaan vettä tuli kaatamalla ja lämpöä oli huimat 15 astetta. Minun tukkani ja kosteat kelit eivät vain sovi yhteen. Hiukset kihartuvat toisaalta ja suoristuvat toisaalta ja ovat muutenkin kuin harakanpesä, kun kosteusprosentit huitelevat pilvissä. Siispä tyydyin laittamaan juhlakampaukseksi letin, vaikkei se kaikkein näyttävin vaihtoehto olekaan.

Löysin viime viikon shoppailureissulla Luhta Outletista ihanan maximekon alle 12 eurolla ja päätinkin säätä uhmaten laittaa sen juhliin. Kaveriksi olin suunnitellut punaista, lyhythihaista boleroa, mutta korvasin sen lämpimällä huivilla viimetipassa. Valinta osui sopivaksi, koska huivi oli lämmin ja sen saattoi nostaa hiusten suojaksi, kun kipitti autosta kirkkoon ja takaisin.

Kirkossa taaksemme tuli muutama 50+-ikäinen ihminen. Valitettavasti näiden käytös ei sopinut yhteen iän kanssa vaan koko konfirmaatiomessun ajan saimme kuunnella, kuinka laulettiin "ihan käsittämättömiä, kamalia biisejä" ja "taasko pitää rukoilla" ja "voi huoh, mä niin en kestätä tätä istumista". Teki jo mieli kääntyä ja huomauttaa käytöstavoista. En itsekään koe kirkossa käymistä mielekkäänä, saati miellyttävänä, mutten silti suureen ääneen huokaile ja valita koko puolitoistatuntista. Toisten juhlia tulee kunnioittaa tai sitten jättää osallistumatta. Piste.

Täytyy tosin myöntää, että tällainen pitkäaikainen pakanakin hymyili tyytyväisenä, kun tilaisuuden päätteeksi soitettiin Pirates of the Caribbeanin He is a pirate -kappale uruilla. Oli todella mahtavaa kuultavaa (ja tuli hinku katsoa se eka PotC uudestaan pitkästä aikaa)! Se olisi oikeastaan ollut hieno kappale häämarssiksi, mutta en toisaalta kadu pelimusiikkien valintaa ollenkaan.

Varsinaiset juhlat olivat sitten juhlakalun kotona. Sitä perinteistä syödään kakkua ja vaihdetaan kuulumisia -meininkiä, tosin aika pienen piirin kesken. Paikalla oli kyllä enemmänkin väkeä, mutta suuri osa taisi olla niitä toisen puolen sukulaisia, joten en tuntenut juuri ketään ja tunnetustihan en osaa mennä vain tutustumaan.

Nyt onkin sitten mukava viettää rennosti loppuloma. Sukujuhlilla on aikansa ja paikkansa, mutta eivät tosiaan ole suosikkitapahtumieni listalla. Tosin voikin olla, että sellaisiin ei nyt muutamaan vuoteen tule kutsua. Rippikouluikäisiä ei ole lähipiirissä eikä tietääkseni kukaan ole menossa naimisiinkaan.

Toisaalta juhlien puute tarkoittaa, että mekot saattavat jäädä kaappiin pölyttymään. Pitänee ryhtyä kehittelemään jotain kekkerintynkää ihan vain, että saa taas käyttää niitä ;D

21. heinäkuuta 2015

Kesälomaostoksena Kobo

Kesälomalla on aikaa pohdiskella monenlaista ja välillä se johtaa shoppailuun. Viime kesänä hankittiin miniläppäri irrotettavalla kosketusnäytöllä, tänä vuonna ostoslistalle päätyi e-kirjojen lukemiseen tarkoitettu Kobo Aura.

Alun perin olin ajatellut ostavani Amazonin myymän Kindlen Paperwhiten, koska olin kuullut muilta paljon hyvää Kindlestä. Sitä on kuitenkin hitusen vaikea saada Suomeen ja tarkempi perehtyminen selvitti myös, ettei sille voi ladata e-kirjoja muualta kuin Amazonin omasta kaupasta. Tai voi toki, mutta sitä varten pitää murtaa kirjojen kopiosuojaus, mitä ei taas voi sanoa kovin suotavaksi toiminnaksi.

Kun tiedossa jo oli, että haluan lukea kirjoja myös suomeksi ja esim. Elisa Kirjasta löytyy ihan kohtalaisesti tarjontaa tällä kauniilla kielellämme, Kindle vain yksinkertaisesti putosi vaihtoehdoista pois. Sen sijaan Kobo mahdollistaa kirjojen lukemisen, vaikka ne olisi hankittu muualtakin kuin putiikin omasta kaupasta. Lisäksi laite vaikutti muutenkin pätevältä ja hinta kohtuulliselta (posteineen n. 135 euroa), laitoin tilauksen menemään. Oma kappaleeni tilattiin siis Verkkokauppa.comista keskiviikkona 8.7. ja se saapui perille jo perjantaina 10.7. Nopeaa toimintaa.

Tilasin myös suojakuoren, mutta sen eBaysta, koska en halunnut sijoittaa siihen useita kymmeniä euroja. Se ei ole vielä tullut ja veikkaankin, että saapuminen menee tuonne kuun loppupuolelle.

Kun kuorin Kobon paketista ja iskin lataukseen, ehdin jo hetken luulla sen olevan rikki. Näytöllä nimittäin näkyi vain pari viivaa. Ohje kuitenkin kehotti sen liittämään tietokoneeseen heti alkuunsa, ja aika pian M saikin vekottimen toimimaan. Kannattaa siis oikeasti noudattaa sitä ohjetta ja kytkeä Kobo kiinni tietokoneeseen ja siirtää muualle latautumaan vasta asetusten laittamisen jälkeen.

Kobo tuntuu käteen kevyeltä ja on helppo käsitellä. Lukeminen sujuu mukavasti joko taustavalon kanssa tai ilman sitä. Lisäksi kirjat on tosi helppo lisätä laitteeseen, kun sen kiinnittää tietokoneeseen. Avaa vain laitteen ja siirtää tiedoston sen juureen.

Tällä hetkellä minulla on Kobossa vain Kummalinnun munia -raapalekokoelma ja kolme AO3:sta epub-muodossa ladattua ficciä. Kaikki ovat avautuneet siististi. Tämän kanssa onkin siis vähän riskinä, että kirjojen lukemisen sijaan hairahdun kahlaamaan läpi kaikki ne romaanimittaiset ficit, joita en ole tietokoneen näytöltä jaksanut lukea. Ainakin mökkivierailu meni jo sujuvasti ficciä lukiessa, vaikka tarkoitus oli mm. kirjoittaa. Tosin ei kai sitä voi sanoa, että lukeminen koskaan hukkaan menisi...

Kobossa on myös lisänä mahdollisuus yhdistää se Facebook-tiliin (mikäli joku tällaista kaipaa) ja kerätä itselleen palkintoja lukemisesta. Nämä ovat siis kunniamerkkejä, joita saa mm. kirjan aloittamisesta ja lopettamisesta. Yhteensä näitä pystejä on 17 kappaletta. En tiedä sitten, tuleeko niitä jossain vaiheessa lisää. Ihan hauskoja ovat vaikkakin vähän turhakkeita.

En aio Kobon hankkimisen myötä luopua paperikirjojen ostamisesta kokonaan, mutta kyllä se tietyllä tavalla elämää helpottaa. Tuskailen aina reissuun lähtiessä kirjojen mukaan ottamisen kanssa. Ne painavat ja usein ei voi ottaa matkaan kuin sen yhden. Nyt voin rontata laukussa kokonaisen hyllyllisen verran kirjoja, jos haluan. Vaihtoehtoisesti matkalukemiseksi kelpaavat jatkossa myös ficit, koska enää niitä ei tarvitse tulostaa.

Testasinkin tosiaan Koboa jo mökillä ja siellä se meni mainiosti. Kulki kätevästi käsilaukussa ja sillä saatoin lukea myös illalla. Mökillä ei ole sähköjä, joten kirjan lukeminen illalla on aina vaatinut öljylampun tai kynttilöiden kanssa kikkailemista. Nyt riitti, kun laittoi Kobosta taustavalon päälle. Niin ihanan helppoa.

Seuraavaksi pitää varmaan kokeilla, miten kirjojen lainaaminen kirjastosta sujuu ja onnistuuko niidenkin lukeminen Kobolla. Veikkaisin, ettei siinäkään ongelmia tule. Olen siis kaikin puolin tyytyväinen tähän ostokseen. E-kirjanlukulaite ei korvaa paperikirjaa, mutta antaa mukavasti mahdollisuuksia viedä lukuharrastus sinne, minne se ei aiemmin helposti kulkenut.

17. heinäkuuta 2015

Mdina ja Rabat, Malta


Neljäntenä reissupäivänä suunnattiin kohti Mdinaa ja sen vieressä olevaa Rabatia. Jälleen kerran päivä alkoi bussissa könöttämisellä ja seisomiseksihan se meni. Jouduimme myös hieman arpomaan, missä pysäkillä pitäisi jäädä pois, mutta onneksi arpa osui oikeaan eikä eksytty minnekään laitakaupungille.

Mdina on vanhaa aluetta ja sitä ympäröi vallihauta ja muurit. Minusta se näytti enemmän linnoitukselta kuin pieneltä kaupungilta, mutta joka tapauksessa se oli hyvin kiehtova paikka. Mdinaan mentiin vallihaudan ylitse siltaa pitkin. Vallihaudassa ei ollut vettä vaan sinne oli tehty istutuksia.




Mdinan rakennukset olivat samanlaista kalkkikiveä kuin Valletassakin, siinä ei ollut enää mitään uutta, mutta viehätyin mm. ovista ja ikkunoista sekä muurilta näkyvistä maisemista.

Pääkadut olivat sen verran leveitä, että niillä olisi mahtunut pienellä autolla ajamaan (muttei ohittamaan). Sivukujat olivat toista maata, kirjaimellisesti kujia. Siellä täällä oli kylttejä, joissa pyydettiin, ettei asukkaita häirittäisi eli alue oli ihan asuttua eikä pelkkää museota. Jos en olisi niin modernien mukavuuksien yms. perään, tuollaisessa paikassa voisi olla kiva asua. Toisaalta kaipa sitä vanhempaankin asuntoon saa ne tarvittavat mukavuudet asennettua. Kirjailijakämppä hankintaan Maltalta?







Käytiin (luonnollisesti) myös paikallisissa kirkoissa. Ne olivat koristeellisia, pröystäileviä suorastaan. Melkein tuli ähky kaikkien niiden yksityiskohtien katselusta. Siitä huolimatta en jaksanut kovin syvällisellä tasolla innostua, vaikka yritinkin muiden mieliksi olla vähintään lievästi kiinnostunut.




Kun Mdina oli kierretty, siirryimme Rabatin puolelle. Alueella on (yllätyyyys!) kirkkoja ja parit katakombit, joista jälkimmäiset herättivät tietysti heti mielenkiintoni. Jostain syystä muu seurua suostui menemään vain toisiin, toisia ei kuulemma kannattanut mennä tutkimaan, koska tuskin ne niin paljon toisistaan eroavat. Noh, enemmistön mielipiteeseen oli taipuminen, vaikka minä olisin kyllä seikkaillut pidempäänkin, jos se olisi sallittu.

Niissä katakombeissa, joissa kävimme oli osuus toiselta maailmansodalta ja sitten ne vanhemmat, varsinaiset katakombit, jotka olivat melko sokkeloista, kostean nihkeän kuumaa aluetta. Käytävät olivat kapeita ja katto välillä niin matalalla, että jopa minä onnistuin muutaman kerran kumauttamaan pääni kiveen. Se on oikeasti saavutus tällä pituudella.

Ahtaita luolia olisin halunnut jäädä tutkimaan pitkäksi toviksi, tunnustella seiniä, haistella ilmaa ja ihan vain olla siellä, mutta muita ei oikein voi pakottaa ymmärtämään näitä kummallisia ideoitani. Sormia myös syyhytti livahtaa salaa kiellettyihin käytäviin, mutten tietenkään tehnyt sitä. Ne on varmasti kielletty hyvästä syystä eikä oikeasti olisi kiva jäädä sortuvan katon alle tai jumittua johonkin liian ahtaaseen käännökseen.

Katakombit ruokkivat jälleen mielikuvitustani, kuten kävi Pariisin reissullakin. Sen jälkeen tuli kirjoitettu tuolta julkaisuistakin löytyvä Myrsky-novelli, saa nähdä, mitä tämä reissu poikii. Ainakaan intoani se ei vähentänyt. Johonkin on nämäkin katakombit sijoitettava ja haluan ehdottomasti käydä myös muissa vastaavissa paikoissa. Todella mahtava elämys (ja muut varmaan pitkästyivät :D).







Katakombien yläpuolella oli museo, joka oli kaiketi kartanoon tai vastaavaan pykätty. Kiersimme sen aika pikaisesti läpi, koska kaikilla jo nälkä ja väsymyskin alkoi painaa.

Museopyrähdystä seurasi lounaspaikan etsiminen eikä tällä kertaa käynyt ihan niin hyvä tuuri kuin muina päivinä. Päädyimme kahvilaan, jossa tilasimme paikallisen herkkulautasen kahdelle ja appivanhemmat ottivat saman setin. Olisi ehkä pitänyt ajatella asiaa tarkemmin, sillä kalaahan siinä oli ja kaikenlaista epämääräistä tahnaa eli juttuja, joita en juurikaan syö. Tuli puputettua pari siivua juustoa, kinkun pala ja salamia, mutta muuten sapuska ei oikein uponnut. Maksoi vain ihan liikaa ja nälkä jäi. Ei kiva.




Syömisen jälkeen käveltiin vielä hetki Rabatissa ja tosiaan törmättiin niihin toisiin katakombeihin. Ei käyty niissä, muttei toisaalta enää museoissa ja vastaavissakaan. Sen sijaan meinattiin poiketa markettiin hakemaan jätskit, mutta siinäkin tuli mutka matkaan. Kauppaan ei saanutkaan viedä minkäänlaista laukkua. Tämä tuli täytenä yllätyksenä, muissa kaupoissa ei ollut ollut samanlaista sääntöä.

Noh, lopulta anoppi ja M kävivät jädeostoksilla, kun taas minä ja appi jäätiin laukkujen kanssa ulos odottamaan. Kai tuolla haluttiin estää varkaudet, mutta silti hieman epämiellyttävää.

Jätskien kanssa palailtiin rauhallisesti takaisin bussipysäkille ja köröteltiin Bugibban suuntaan. Illalla käytiin sitten hotellin viereisessä ravintolassa syöpöttelemässä oikein kunnolla. Valitettavasti siellä oli törkeän hidas palvelu, joten nälkä ehti kasvaa aika huutaviin mittasuhteisiin, ennen kuin vatsa sai täytettä.

15. heinäkuuta 2015

Kun kirjoittaja joutuikin kuvaajaksi

Kuten olen jossain kohtaa tainnut mainita, sain viime syksynä hienon tilaisuuden laajentaa varsinaista työnkuvaani kirjoittamisen suuntaan. Julkaisut-välilehdeltä löytyy muutama juttu, jotka olen työssäni ehtinyt nyt tämän vuoden aikana kirjoittaa.

Tuorein juttu odottaa vielä julkaisuaan, joten yksityiskohtia en voi paljastaa. Se oli minulle kuitenkin hyvin erilainen kokemus kuin nuo aiemmat. Jouduin astumaan ulos kirjoittajapoterostani ja ottamaan järjestelmäkameran ei niin kovin kauniiseen käteen. En ollut koskaan aiemmin edes pidellyt moista vehjettä eikä minulla ollut hajuakaan, miten aloittaisin.

Syy tähän käänteeseen oli, että jutun materiaalit oli saatava kasaan, mutta ketään mediapuolen ihmistä ei ollut enää töissä. Olivat jo mokomat ehtineet karata kesälaitumille. Jonkun oli silti kuvaus hoidettava ja niin otin haasteen vastaan.

Pelotti ja ahdisti enkä ole vieläkään päässyt täysin noista tunnelmista irti. Kuvat on kyllä jo otettu, mutta editointi jää elokuulle ja sitä en onneksi joudu hoitamaan.

Pelastukseni oli Liina ja linssin lumo -blogin Liinan opastus järkkärin saloihin. Ohjeet tulivat melko nopeasti ja selkokielellä, että tällainen nyyppäkin pääsi vähän kärryille. Niiden avulla aloin työpäivien lomassa harjoitella uutta tehtävääni ja räpsin liudan otoksia, joista osa oli ylivalottuneita, osa liian tummia, osa tärähtäneitä ja osassa kohdistus päin sitä itseään. Mutta tuli kuvattua!

Kuvasin mm. omia jalkojani. Niiden kanssa oli helppo harjoitella tarkentamista ilman, että tarvitsi nostaa takapuolta penkistä.
Lisäksi otin noin miljoona kuvaa ilmoitustaulustani.

Kun sain harjoitella omassa rauhassani, huomasin, että järkkärin kanssa puuhaaminen olikin aika kivaa. Oli hauska kokeilla erilaisia säätöjä ja katsoa, mitä kuvalle tapahtuu. Löysin kokonaan uuden maailman.

Sen sijaan se varsinainen kuvaustilanne ei ollut ehkä ihan niin miellyttävä. Kuvauksen kohteeksi päätyneet henkilöt olivat jännittyneitä ja olin sitä itsekin. Yritin toki tehdä tilanteesta mahdollisimman mukavan kaikille, mutta en tiedä, onnistuinko siinä kovin hyvin. Arvoitus myös on, kelpuutetaanko kuvia lopulta yleiseen jakoon. Se selvinnee tuossa syksymmällä. Odotan siis jännityksen vallassa edelleen.

Vaikkei kaikki (eli mikään) ei mennyt ammattilaisen ottein, ei minulle jäänyt paha maku suuhun (toivottavasti ei kuvattavillekaan). Kokemus oli ehdottomasti rikastuttava ja opettavainen. Ymmärrän ehkä hieman enemmän kuvaajan työstä ja ohjeistuksen tärkeydestä, kun itse tuskastelin sen kanssa, ettei sellaista ollut. Jatkossa osaan vaatia jutun tilaavalta taholta ehkä tarkempia ohjeita kuvaajia varten.

Pidän kuitenkin enemmän kirjoittajan ja kuvaajan yhteiskeikoista. Saan silloin keskittyä paremmin haastatteluun, kun takaraivossa ei pyöri paniikki sitä seuraavasta kuvaamisesta. En silti sano, etteikö kuvaamista kannattaisi opetella enemmänkin. Minulla ei vain itse ole digipokkaria kummempaa kuvausvälinettä eikä varaa tai suurta tarvetta sellaista ostaakaan, joten harjoitteluhetket ovat harvassa. Ehkä joskus, kun on rahaa ja aikaa siis.

13. heinäkuuta 2015

Senkki tuli taloon

Meillä on jo pitkän aikaa ollut puhetta, että keittiöön pitäisi hankkia erillinen astiakaappi. Kippoa ja kuppia on kertynyt vähän turhankin paljon, iso osa näistä lahjoina. Tietysti näitä voisi antaa eteenpäin, mutta jotenkin en ole raaskinut ja tuleehan niitä joskus käytettyäkin.

Minä heitin erästä viikonloppua vasten, että haluaisin käydä Tampereella. Jostain syystä M ajatteli heti Ikeaa, minulla oli oikeasti mielessä Lumous Festivalin Dark Market, hah! Noh, lopulta synkeät ostokset jäivät välistä ja suuntasimme mökille, mutta niin vain M ryhtyi uudemman kerran siitä Ikeasta. Olihan se periksi annettava. Jos mies tahtoo Ikeaan, silloin sinne myös mennään, ja sunnuntaina sitten hurautettiin Tampereelle.

Katseltiin huonekalunäyttelyn puolelta kaikki potenttiaaliset kaapit ja hyllyt läpi ja löydettiin lopulta pari kiinnostavaa senkkiä, joista yksi valikoitui kotimatkalle mukaan. Muuten tuli ostettua vain uudet tyynynpäälliset. Lähtiessä päätimme vielä poiketa Verkkokauppa.comissa, mutta siinä oli vieressä myös Jysk, johon tuli eksyttyä ja napattua matkaan kolme kappaletta pimennysverhoja (yhdet jokaiseen makuuhuoneeseen), koska M on sellaisia jo jonkin aikaa kaipaillut. Sitten olikin viikonloppu tullut jo niin kalliiksi, että oli parempi ajella kotiin.

Maanantai-ilta ei sitten ollutkaan rentoutumista töiden jälkeen vaan puursimme iltapäiväviidestä vartin yli kymmeneen illalla. Sitä aina kuvittelee, että huonekalut on kasattu hetkessä, mutta eihän se niin mene. Ei edes Ikean ohjeilla.




Pelkästään senkin osat olivat raskaita siirrellä, joten M joutui tekemään suurimman osan töistä. Minä lähinnä pitelin juttuja pystyssä tai paikoillaan, kun ruuvattiin, naulattiin ja niin edespäin. Tosin puuha oli lopulta aika mukavaa. Samalla tuli juteltua kaikenlaista.

Senkin siirtäminen olohuoneesta keittiöön oli operaatio sinänsä. Jouduimme nostamaan sitä kymmenen senttiä kerrallaan, sitten minulta loppuivat voimat ja piti hetki levätä. Tästä hitaasta tahdista huolimatta onnistuin potkaisemaan vasemman isovarpaani senkkiin niin kovaa, että pala kynnestä lensi kaaressa lattialle. Pari kirosana saattoi lipsahtaa ilmoille.

Mutta saatiin ihan kahdestaan senkki kasaan ja oikealle paikalle. Vähänkö ollaan hyviä!


Keittiön pöytä oli käännettävä toisin päin kuin se ennen oli. Sen seurauksena aamurutiini ovat hukassa ja ympärillä tuntuu olevan ihan liikaa tilaa. Istuin siis ennen päädyssä ja nyt pitkällä sivulla. Kyllä sitä voikin pieniin juttuihin tottua ja kiintyä.

Oudosta tunnelmasta huolimatta tykkään keittiön uudesta ilmeestä todella paljon. Vielä olisi operaationa siirtää astioita senkin syövereihin, mutta se saa nyt hetken odottaa.


Tässä vielä kivat tyynynpäälliset, jotka löysimme olohuoneeseen. Ne olivat yllättäen hieman liian isot tyynyihimme, mutta sehän on vain hyvä syy hankkia toiset tyynyt. Pitänee jossain kohtaa käydä vielä sen verran shoppailemassa.

Pimennysverhoja puolestaan asennettiin appivanhempien suosiollisella avustuksella kaksi iltaa ja nyt vihdoin ovat paikoillaan. Kyllä kelpaa kesälläkin nukkua.

11. heinäkuuta 2015

Hyppäys paperilta Espoon puistoon

Olen saanut tässä hiljattain elää näin kirjoittajan näkökulmasta hienoa aikaa. Aloitin MM:n kirjoittamisen joskus kauan sitten ja muhittelun vielä kauemmin. Tarinan hahmot ovat siis eläneet mielessäni jo pitkään. Heillä on ollut olemus, kasvot, persoonallisuus ja omat tapansa toimia erilaisissa tilanteissa. Silti he ovat olleet olemassa vain päässäni ja paperilla.

Sitten koitti päivä, jona rohkaisin mieleni ja naputtelin Facebookissa viestin Liina ja linssin lumo -blogin pitäjälle Liinalle. Tarjosin hänelle työkeikkaa tietämättä oikein itsekään, mitä tarkalleen ottaen halusin. Tai siis tiesin toki haluavani kansikuvan tuotokselleni, mutta kippas, kappas, kun yksityiskohdat olivat vähän hukassa. Alkuun en edes tiennyt, ketkä päähahmoista pääsisivät kanteen. Olin siis varmaan jokseenkin hankala asiakas.

Pienen pohdinnan jälkeen valitsin päähahmokuusikosta kaksi nuorta naista, Momin ja Sennan, koska heidän roolinsa ovat melko keskeisiä ja suuri osa tarinasta kerrotaan heidän näkökulmistaan.

Kuva: Mialiina cosplay photography / Liina ja linssin lumo
Mallit: Tiia ja Mona

Kävimme Liinan kanssa kuvausprojektista keskusteluja, joiden aikana pyrin kertomaan hahmoista mahdollisimman paljon spoilaamatta tarinaa kuitenkaan liikaa. Linkitin hänelle myös joukon kuvia, joissa oli mielestäni kannen tunnelmaan yms. sopivia elementtejä.

Ohjeistusta antaessani tunsin olevani hieman hukassa, sillä en ollut koskaan vastaavassa tilanteessa ollut. Liina osasi kuitenkin hyvin esittää kysymyksiä, jotka helpottivat minun osuuttani hommassa. Hän etsi sopivat mallit, Tiian ja Monan, jotka toki näytti minullekin ennakkoon, ja hoiti heidän kanssaan kuvaukset kauniissa Espoon Träskandan puistossa.

Jo heti kuvauspäivän iltana sain nähdä raakaversioita otetuista kuvista. Tunnelma oli saatu kohdalleen, mallit olivat upeita ja asetelmat toimivat. En tiedä, mitä taikuuksia siellä puistossa on harjoitettu, mutta jälki oli todella hyvää. Tykkäsin kaikista minulle näytetyistä kuvista ja kannen poimiminen niiden joukosta ei ollut mikään helppo tehtävä.

Oikea kuva kuitenkin löytyi ja lisäksi sain luvan käyttää toista kuvaa Facebook-sivuni kantena. Näin upeista kuvista voitiin hyödyntää kaksi. Liina editoi raakakuvat ja nyt minulla on kaksi todella kaunista kuvaa tarinastani.

Yhteistyö oli melkoinen kokemus. Oli jännittävää ojentaa omat hahmonsa kuvaajalle ja sanoa, että tee näille jotain. Liina, Tiia ja Mona tekivät hyvää työtä ja loihtivat silmieni eteen jotain sellaista, jota en ollut osannut kuvitellakaan. Senna ja Momi olivat astuneet ulos naputtelemiltani sivuilta ja siirtyneet uuteen olomuotoon. Heistä todella tuli eläviä ja hengittäviä.

Olen todella kiitollinen tästä kokemuksesta ja toivon saavani uuden tilaisuuden vielä joskus toistekin. Ihan heti sellaista ei ole näköpiirissä, sillä esim. TL vaatii paljon työstämistä, ennen kuin ollaan tässä pisteessä. Kenties jossain vaiheessa käynnistän saman prosessin senkin kohdalla, mutta ihan vielä en lupaa mitään.

Ja millainen siitä kannesta sitten tuli kaiken tämän hehkutuksen jälkeen? Olen ilkeä enkä esittele sitä vielä. Tarkoitus ei ole salailla sitä loputtomiin, mutta vielä toistaiseksi haluan pitää sen omana ja projektiin osallistuneiden mahtavien tyyppien tiedossa.


Käy toki kurkkimassa muita kuvia:

Liina ja linssin lumo: Mystiset neidot - erilaiset kuvaukset
Mialiina cosplay photography

9. heinäkuuta 2015

Gozo, Malta

Reissumme kolmannen päivän vietimme Gozon saarelle. Ensin matkustimme satamaan bussilla, joka meni vain puolen tunnin välein ja oli aivan tupaten täynnä. Puolivälin jälkeen bussi ei edes pysähdellyt pysäkeille ottamaan huitovia ihmisiä kyytiin vaan posotti suoraan ohi. Ikävämpi juttu heille, jos kaikki muutkin bussit olivat yhtä tukkeessa.

Maltalla paras tapa liikkua on bussikyyti, mutta kannattaa varautua siihen, että pahimmillaan saa seistä jopa tunnin putkeen huojuvassa kulkuneuvossa. Tungos voi olla melkoinen ja lihakset joutuvat koetukselle erityisesti mutkissa. Jalkani olivat matkan alkupuoliskon todella kipeät ihan sen takia, että jouduin jännittämään lihaksia pysyäkseni pystyssä. Viikossa kroppa ehti kuitenkin tottua tuohon hytkymiseen ja kipuilu lakkasi omia aikojaan.

Gozo on pieni saari Maltan länsipuolella. Sinne mentiin lautalla, jolla matka kesti parisenkymmentä minuuttia. Siellä onneksi pääsi istumaan, joten kipeät jalat saivat heti kaipaamaansa lepoa. Tosin käytiin myös kannella pyörähtämässä ja nappaamassa jokunen kuva. Tuuli oli niin kova, että hattu meinasi karata ja kesämekon helmat pyrkivät suuntaamaan korviin.




Ensimmäistä kertaa ikinä päädyimme ostamaan liput Hop on - Hop off -bussiin. Tiedättehän te nämä turistibussit, jotka ovat ihan törkeän kalliita? Saatiin ilmoitetusta hinnasta 40 %:n alennus eikä yrittäjä varmaan silti mennyt konkurssiin.

Kyseiset bussit olivat kuitenkin oiva valinta Gozon kiertämiseen. Istumaan pääsi joka kerta eikä tarvinnut ihmetellä paikallisbussien aikatauluja. Bussit pysähtyivät Gozon tärkeimmillä nähtävyyksillä, mutta emme poistuneet kyydissä läheskään joka paikassa. Tämä ihan siitä syystä, ettei koko päivä olisi millään riittänyt niiden kaikkien kiertämiseen, mutta bussikuljetuksen ansiosta saimme kuitenkin hyvän yleiskuvan.

Busseissa oli saatavilla selostus useammalla kielellä. Korvakuulokkeet olivat tosin todella epämukavat ainakin tällaiselle pienikorvaiselle yksilölle. Oikea korvani olikin melkoisen kipeä vielä illalla kuulokkeen käytöstä (käytin vain toista), mutta aamuun mennessä rasitusvammasta oli onneksi toivuttu.








Gozon maisemat olivat todella kauniita omalla karulla tavallaan. Tunsin katselevani juuri niitä paikkoja, joihin hahmoni vaeltavat TL:ssa. Melkein näin heidät astelemassa jo kuivahtaneen heinikon poikki ja viinitarhojen lomassa.

Kaupungit saarella tuntuivat sen sijaan kumman autioilta. Ajoimme useamman paikan läpi pitkin suorastaan pelottavan kapeita kujia. Talojen seiniä olisi voinut koskea, kun bussi suhasi niiden ohitse. Vaatii muuten melkoista ajotaitoa kulmista kääntyminen isolla autolla tuolla. Itse en uskaltaisi yrittää edes pienemmällä.

Mutta niin, ihmiset tuntuivat puuttuvan katukuvasta. Liekö olivat juuri silloin viettämässä siestaa tai muuten vain sisätiloissa? Ei tullut paljon kelloa katseltua, joten en osaa sanoa, mihin aikaan huruttelimme kaupunkien halki. Saattoi hyvinkin olla siestan korvilla.







Sen sijaan kun hyppäsimme kyydistä erään kaupungin keskustassa ja menimme syömään, ihmisiä ympärillä riitti. Voi siis myös olla, että bussi vain ajaa reittejä, joilla juuri ketään muuta ei kulje.

Nautimme herkullisen lounaan paahtavassa auringossa ja kävelimme katsomaan läheistä kappelia. Se oli paljon pienempi kuin oletin, mutta ihan nätti. Matkalla tuli nähtyä vilaukselta krääsäkojuja aivan loputtomasti, mutta mihinkään ei pysähdytty, koska piti kiireesti ehtiä taas seuraavaan bussiin.






Pysähdyimme myös Azure Window'n eli Sinisen ikkunan luona. Se on yksi Gozon tärkeimmistä nähtävyyksistä ja minulle se oli yksi reissun kohokohtia. Harmillisesti bussimme oli noin vartin verran myöhässä, joten meille ei jäänyt kovin pitkää aikaa vietettäväksi paikan päällä. Jos aikaa olisi ollut enemmän, olisi voinut vaikkapa ottaa venekyydin alueen luoliin (suuaukko viimeisessä kuvassa).

Sininen ikkuna on kalkkikivimuodostelma, jonka läpi näkee meren ja kalliota. Minusta se oli todella kaunis ja räpsäisin siitä aivan liian monta kuvaa. Olisin voinut tuijotella näkyä vaikka kuinka pitkään.

Alue oli muutenkin mielenkiintoinen. Ranta oli muodostunut kalkkikivestä ja kuivuneista suola-altaista. Osassa oli edelleen vettä, mutta osassa vain suolasta muodostunut tasainen pinta. En ollut käynyt vastaavassa paikassa aiemmin, joten tämä oli kokemus sinänsä. Maasto oli hyvin hankalasti kuljettavaa, mutta lenkkarit jalassa pärjäsi kivasti. Mitään korkokenkiä, varvassandaaleja tai korkkareita en totisesti tuonne suosittelisi.

Merivesi näytti houkuttelevalta, mutta oli melko kylmää, kun kävin kokeilemassa sitä. Näin rantakiven vieressä ihan pikkuisen ravun, mutta se kipitti piiloon, ennen kuin ehdin saada siitä kuvan. Sääli, sillä se oli todella söpö. Sisiliskoja tai vastaavia myös oikein vilisti alueella.

Azure Window'n jälkeen posottelimme nähtävyyksien kautta takaisin lautalle ja kerkesimme siihen aika mukavasti. Lautasta ehdimme juosta suoraan bussiin, jossa joutui taas seisomaan jalkojen riemuksi. Vaikka päivä oli isolta osalta bussissa istumista, oli se myös aika raskas paahtavan helteen takia. En uskaltanut juoda tarpeeksi, koska pelkäsin, ettei vessoja ole tarjolla joka nurkalla (mikä osoittautui myös todeksi). Sekin varmasti vaikutti siihen, että olin aika nuutunut.

Gozon päivä oli joka tapauksessa loistava kokonaisuus. Saarta ei kannata missata, mikäli Maltalla vierailee.