Noh, juhannusvapailla olin joka tapauksessa päättänyt jatkaa TL:n parissa. Sitten tapahtui jotain mystistä. Parina yönä nukkuminen oli jo ollut vaikeaa, koska jostain alitajunnan syövereistä ilmoille tunki kaikenlaista kummaa. Jotain pyrki esille, vaikken ollut sellaista pyytänyt.
Ja niinhän siinä sitten kävi, että eilen en edes avannut TL:n tiedostoa vaan aloin suoltamaan Wordiin jotain ihan muuta.
Kävin päivän aikana vanhempien luona kyläilemässä, istuin reilut pari tuntia autossa ja katselin animeakin, mutta silti onnistui paukuttamaan Wordiin 5014 sanaa. Sitä ei ole tapahtunut aikoihin. Valvoin myös ennätyksellisen myöhään, koska en vain malttanut mennä nukkumaan. Tiesin sen olevan huono idea, joka kostautuu viimeistään maanantaina, mutta joskus on vain pakko kirjoittaa. Viisi minuuttia yli puolenyön pakotin itseni irti koneesta, vaikka olisin voinut jatkaa edelleen.
Tämän vimmaisen inspiraation täytyi olla juhannustaikaa.
Tekstin laadusta ei ole takeita tai oikeastaan mistään muustakaan. Nyt se mokoma kuitenkin huutelee minulle ja vaatii lisää huomiota. En tiedä, mitä tämä on. TL:a minun pitäisi naputella ahkerasti ja olin niin vakaasti myös päättänyt, mutta sitten tämä rakkauslapsi vain pulpahti jostain.
Tämä on luultavasti hetken huumaa, kummallista kesäihastusta, vähän kuin syrjähyppy pitkän suhteen aikana. Yleensähän sellaista pidetään pahana, mutta onko se sitä tässäkin tapauksessa? Ehkä aivoni tarvitsevat vaihtelua, ehkä minun on saatava tehdä villisti mitä huvittaa, jotta voin taas pakertaa sitä varsinaista projektia.
Toisaalta vähän syyllistän tästä itseäni. Pakoilen vastuuta ja velvollisuutta kirjoittamalla sellaista tarinaa, jonka suhteen ei ole deadlineja, ei määrättyjä suuntaviivoja tai yhtään mitään muitakaan rajoitteita. Onhan se nyt niin turkasen paljon helpompaa kuin tarkan suunnitelman seuraaminen. Vai onko?
Minulla ei edes ole TL:n kanssa mitään isompaa ongelmaa. Joitain ratkaisemattomia juonikuvioita on leijumassa kyllä, mutta tekstiä syntyy tasaisella tahdilla, kun tiedoston vain ehdin avaamaan. Suhteemme on siis erittäin hyvä ja tasapainoinen. Sen sijaan tämä syrjähyppyni aiheuttaa tällä hetkellä sydämentykytyksiä ja saa ajan katoamaan, kun uppoudun sen pariin.
Ehkä tätä juttua ei kannata ylianalysoida. Taidan vain katsoa, kauan fiilis kestää ja nauttia siitä, että tekstiä syntyy. Kun roihu sitten laimenee, TL on varmasti odottamassa minua.
Nykyinen kässärini alkoi samanlaisesta syrjähypystä (sekin kesäkässärinä) kahden muun kässärin välissä. Syrjähyppy oli pitkään tauolla, mutta lopulta nappasin sen käsittelyyn ja siitä tulikin kässäreistä tärkein.
VastaaPoistaOlen siis samaa mieltä siitä, että sivukässäri voi olla ihan tarpeellinen ja hyödyllinen. Tauko nykyisestä saa sen kirjoittamiseen uutta puhtia tai ainakin näkemään kässärin uudessa valossa. Uutta voi kirjoittaa "vapaammin" kun ei tarvitse miettiä lainkaan tulevaisuutta.
Ja jos syrjähyppy syrjäyttää vakikässärin, ei siitäkään kannata potea huonoa omaatuntoa. Joillain kirjoittajilla on useita harjoituskässäreitä ennen läpimurtoa - jotenkinhan kirjoittamisen tekniikka on opeteltava.
Uskon että sisäinen palo kässäriin on todella kova siinä vaiheessa, kun Se Oikea kässäri on työn alla. Silloin kässärin luo löytää taukojen jälkeen vaikka tilanne olisi mikä. :)
Olet ihan oikeassa siinä, että sivukässäri voi olla hyödyllinen. Sitä ei tiedä, mihin se johtaa. Vapaus on myös hyväksi, koska ei tule liikaa sensuroitua itseä. Ja toisekseen sekin on kyllä totta, että tauko voi tuoda uutta näkemystä "sen varsinaisen" kässärin suhteen.
PoistaParhaat ficcini ovat syntyneet tällaisesta tunteesta ja yhtäkkisestä palosta kirjoittaa jotain. Ihan yhtä hyvin niin voi käydä romaanikässärinkin kanssa, joten täytyy tämä nyt ainakin katsoa. Ja jos sitten ei johda mihinkään, niin onpahan ainakin kirjoitettu. Ei se hukkaan mene.