31. toukokuuta 2015

Maltan tuliaisia

Vietimme toukokuun lopun (23.-29.5.2015) Maltan auringossa. Appi täytti pyöreitä vuosia ja reissu tehtiin juhlan kunniaksi. Minulle se oli samalla myös materiaalin keräyshetki työn alla olevaan tarinaan. Kuvailin siis maisemia, rakennuksia ja kaikenlaisia yksityiskohtia kirjoitusprojektia varten. Inspiraatio tuntui suorastaan kuplivan yli, joten toivotaan, että fiilis kestää näppikselle asti.

Tässä postauksessa en kuitenkaan mene reissuun viel kovin syvällisesti vaan ajattelin paneutua ihaniin turhuuksiin. Nimittäin itselle tuli tuotua tuliaisia ihan kivasti. Shoppailuun käytettiin melko vähän aikaa, mutta jotenkin sitä rompetta silti tarttui matkaan...



Kesähousuja en onnistunut löytämään edes Maltalta. Tämän hetken muoti ei selkeästi ole minua varten, joten ilman mennään, kunnes tilanne muuttuu. Sen sijaan löysin kolme ihanaa mekkohameasiaa. Näitä voi siis käyttää joko pitkänä hameena tai polvimittaisena hameena tarpeen mukaan. Luultavasti hameina tulee enemmänkin käytettynä, mutta kiva, että on vaihtoehtoja olemassa. Hintakaan ei paljon lompakkoa puristellut vaan nämä irtosivat yhteensä alle 40 eurolla.



M oli kiinnostunut Maltan ritareista ja se näkyi myös ostoksissa. Minä himottelin jääkaapin oveen mustekalamagneettia, mutta päädyttiin kutienkin ritariin. Lisäksi hyllyyn hankittiin vielä ritaripatsas, joka on kieltämättä tyylikäs ja kiva lisä matkamuistokokoelmaan.


Tämä pikkukaveri vei sydämen välittömästi. Sammakot ovat söpöjä ja sillein, joten pitihän tämä yksilö kiikuttaa kotiin. Nimeä emme ole sille vielä keksineet, mutta eiköhän se aikanaan tule.



Löysin aivan ihanan laukun ja vihon (ja miljoona muuta asiaa samalla teemalla, mutta kaikkea ei voi ostaa). En raaskinut ostaa näitä heti, koska hinta oli Maltankin mittapuulla suolainen. Parin päivän miettimisen jälkeen lähtivät kuitenkin mukaan. Lisäksi ostin vielä toisen vihon, joka taas oli todella halpa, mutta erittäin kaunis. Nyt vielä pitäisi keksiä, mihin kyseiset vihot raaskii käyttää.

Samasta kaupasta nappasin matkaan myös onyx-rannekorun. Se kuitenkin otti ja katosi kotimatkalla, mikä jäi harmittamaan isosti. Suuresta taloudellisesta tappiosta tässä ei ole kyse, menetys oli enemmän henkistä sorttia. Tykkäsin siitä korusta tosi paljon, vaikken ehtinyt sitä juuri käyttää. Ehkä sitten ei vain ollut tarkoitettu, että se päätyisi minulle?



Heti ensimmäisenä päivänä ostin uuden hellehatun. Vanhassa on se vika, että lieri lerpattaa ja peittää näkökentän lähes kokonaan. Tässä se ei ole näköesteenä, mutta suojaa kuitenkin auringolta.

Viimeisenä reissupäivänä M puolestaan nappasi mukaan Maltan kansallisesta Aquariumista mustekalan, jonka nimeksi tuli Nyarrrl. En käytä söpöläistä hattuna, se vain viihtyy pääni päällä.

Tämä oli nyt tällainen kevyehkö materialismipostaus, mutta kertoilen matkasta myöhemmin tarkemmin. Kuvia tuli räpsittyä reilu tuhatkunta, joten eiköhän sieltä muutama näyttämisen arvoinenkin ole.

30. toukokuuta 2015

Toukokuun kirjat

Toukokuukin on lähes kokonaan ohitse, joten on aika esitellä, mitä kirjoja tuli tällä kertaa luettua. Tein tämän vuoden ennätyksen ja kahlasin läpi neljä teosta. Kaksi niistä tosin oli niin lyhyitä, että ne voisi laskea yhdeksi, mutta kuitenkin.

Luku-urakkaa auttoi viikon lomailu ilman kunnollista nettiyhteyttä ja tietokonetta. Rehellisesti on myönnettävä, että iso osa vapaa-ajasta menee tässä koneen ääressä joko tekstiä naputellen tai netissä surffaten silloin, kun en pelaa tai ulkoile. Vaikka luen päivittäin jotain, tulee kirjojen parissa viihdyttyä pidempiä hetkiä, kun nettiyhteydet eivät ole käytössä.




Eija Lappalainen ja Anne Leinonen - Routasisarukset

Päädyin hankkimaan tämän kirjan (ja sen jatko-osat) kokoelmaani luettuani Kummallisen kirjoittajat. Kirjailijat kertoivat siinä Routasisaruksiin luomastaan maailmasta, ja sitä kautta sitten kiinnostuin myös tarinasta. Alkuun se vaikutti ihan perinteiseltä dystopiajutulta, jossa syntyvyyttä säännöstellään ja eletään maailmanlopun jälkeisessä maailmassa. Jossain kohtaa kuitenkin tarina nappasi niin tiukasti otteeseensa, ettei jo turhankin tuttujen elementtien mukana olo haitannut.

Loppujen lopuksi kliseet eivät edes olleet niin kliseitä kuin oletin. Routasisarukset todisti aika hyvin, että kliseisten elementtien käyttäminen ei haittaa, jos sen tekee hyvin. Mielestäni kirjassa oli aivan omanlaisensa tunnelma. Sen lisäksi pidin sekä hahmoista että maailmasta erittäin paljon. Jokaiseen henkilöhahmoon oli panostettu ja he kaikki tuntuivat eläviltä, joskaan kaikista ei vielä saatu kovin paljon tietoa. Uskoisin tiedon kuitenkin lisääntyvän tarinan edetessä.

Maailma puolestaan on elävä ja mielenkiintoinen, suorastaan kadehdittavan hyvin luotu. Sitä tosin osasinkin jo odottaa Kummallisen kirjoittajista löytyvän artikkelin pohjalta. Routasisaruksia tuli luettua vähän opiskelumielessä, mutta samalla tarinasta tuli myös nautittua. Tuplahyöty siis.


Liisa Cay Pasila - Kun Lun

Kuulin tästä kirjasta ensimmäisen kerran viime syksynä luovan kirjoittamisen kurssilla. Eräs kurssilaisistamme oli erittäin ihastunut siihen ja kertoi, kuinka vaikea kirja oli ylipäätään saada käsiin. Satuin sitten eräällä kirjakauppavisiitillä törmäämään siihen sattumalta ja päätin sen ostaa.

Kun Lun ei ollut minulle aivan niin avatava elämys kuin puheista olisi voinut päätellä, mutta hyvä kirja se oli joka tapauksessa. Eräs henkilö sanoi, ettei pitänyt sen lennokkaista fantasiaosuuksista, mutta itse en tällaisia oikeastaan löytänyt. Tai kai se riippuu tulkinnasta. Itse näin Kun Lunin nimen omaan uskonnollisena valaistumistarinana. Uskonnolliset kertomukset voidaan kuitenkin tulkita myös fantasiaksi, joten siinä mielessä sekään näkemys ei ole väärä (kiinnostaisi kyllä tietää, sanoisiko kyseinen henkilö esim. Raamatusta samoin).

Pidin Kun Lunissa erityisesti kerrontatyylistä ja hahmojen sisäisestä matkasta, joka oli lopulta tärkeämpi kuin tarinassa tehty varsinainen matka. Pieneen kirjaan oli saatu paljon asiaa ja monia kerroksia, joista kaikkia tuskin edes yhdellä lukemalla huomasin.

Minulle Kun Lun ei noussut elämäni kirjaksi, mutta suosittelen sen lukemista oikein lämpimästi. Se on aikasi arvoinen eikä vie sitä edes paljon.


Miyamoto Musashi - Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys

Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys on myös alelaarista tehtyjä satunnaisia löytöjä ja asustellut luettavien pinossa melkoisen kauan. Kyseinen kirja on alun perin kirjoitettu 1500-luvun Japanissa ja sen on joku jenkki kääntänyt englanniksi. Suomeksi se on käännetty englannista, joten käännösvirheiden mahdollisuus on hienosti tuplattu.

Kirjan alkuun (jenkki)kääntäjä on kirjoittanut pitkähkön Japanin historiaa käsittelevän saatteen, joka oli lopulta se kiinnostavin osuus. Ahmaisin sen yhdessä illassa, kun loppuihin sivuihin sain menemään huomattavasti enemmän aikaa. Varsinainen kirja käsittelee taistelustrategioita ja siinä käydään läpi muun muassa sopivia asentoja eri tilanteisiin ja miekan oikeaoppista pitelyä.

Niin paljon kuin Japaniin liittyvät jutut minua kiinnostavatkin, tuli uni aikaisin iltoina, jotka taistelin tämän kirjan kanssa. Sanoisin, että kokonaan en enää lue uudestaan. Hakuteoksena tuota voi kuitenkin käyttää, jos joskus intoudun kirjoittamaan esimerkiksi samuraitarinan.


Michael Crichton - Nyt

Lomareissulle lähti mukaan Michael Crichtonia (otin tosin mukaan myös Tokyo Storyn, mutta sain sitä edistettyä vain yhden luvun, koska se on niin kamalaa kuraa). Nyt on roikkunut hyllyssäni melkoisen pitkään, mutta jostain syystä jäänyt lukematta. Se sijoittuu nykypäivään ja keskittyy siirtogeenitekniikan vaaroihin ja geenipantenteihin. Hahmoja kirjassa on niin paljon, että jouduin usein miettimään, kuka on kuka, mutta varsinaista tarinankerrontaa se ei silti haitannut.

Minulla kesti melko kauan saada kiinni Nytin punaisesta langasta. Alkuun se näytti olevan vain kokoelma eri ihmisten kohtaloita ja yksittäisiä tarinoita, mutta hiljalleen ne lähtivät kaikki punoutumaan yhteen. Ehdin kuitenkin jo miettiä, eikö juttu olisi toiminut paremmin novellikokoelmana, joten ehkä se juonenpää olisi voinut tulla hieman aiemmin esiin.

Joka tapauksessa tarina oli sen verran koukuttava, että se tuli lopulta ahmaistua viikossa (n. 450 sivua), mitä en ole pitkään aikaan onnistunut tekemään. Loma tietysti auttoi, mutta jos kirja olisi ollut tylsä, olisin varmasti keksinyt muitakin tapoja viihdyttää itseäni (olihan minulla koko ajan mm. 3DS matkassa ja valitsin kuitenkin lukemisen tyhjien hetkien viihteeksi).

Nyt oli ennen kaikkea kannanotto geenitutkimuksen nykytilaan ja siihen, mihin se voi pahimmillaan johtaa. Vaikka kyseessä oli fiktiivinen kertomus, sillä oli sen verran todellisuuspohjaa, että se nostatti niskavillat pystyyn kaikessa karmivuudessaan. Kirja ei silti ollut pelkkää pelottelua vaan joukkoon mahtui lämminhenkisiä hetkiä, jotka antoivat uskoa ihmisyyteen. Suosikkihahmoikseni nousivat kuitenkin ehdottomasti siirtogeeninen papukaija Gerard, joka uskoi olevansa ihminen, ja ihmispanssi (ihmisen ja simpanssin siirtogeeninen yhdistelmä) Dave, joka oli todella suloinen persoona.

Crichtonin kerronta piti taas kerran otteessaan viimeiselle sivulle asti. Täytyy siis ryhtyä kartuttamaan kokoelmaa herran kirjojen osalta. Varmasti hyllystä puuttuu vielä jokin hieno yksilö.

25. toukokuuta 2015

Vuodet vierii, tyyli muuttuu

Minorean Tyylitajuton-blogissa oli hiljattain juttua omasta tyylistä ja sen määrittelemättömyydestä. En itsekään tykkää määritellä tyyliäni, koska se vaihtelee päivän ja tilanteen mukaan eikä varmasti koskaan edusta puhtaasti mitään yhtä suuntausta.

Näitä juttuja on kuitenkin mukava silloin tällöin pohdiskella, joten selailin vanhoja kuvia koneelta ja tulin siihen tulokseen, että onhan tuo tyyli matkan varrella muuttunut riippumatta siitä, miten sen määrittelee tai jättää määrittelemättä.


Ensimmäinen kuva on eräältä syysillalta vuonna 2005 ja jälkimmäinen vapunpäivältä 2015. Melkein kymmenen vuotta on siis kuvien räpsäisyllä väliä. Kymmenen vuotta sitten vakiovaatteisiini kuului pitkä, musta nahkatakki (se on edelleen tallessa, joskin olen yrittänyt myydä sitä... ei kelpaa kellekään :D). Sen lisäksi käytin yleensä joko mustaa hametta tai mustia housuja, lähestulkoon kaikki omistamani paidatkin olivat mustia. Mutta hei, on minulla kuvassa sentään harmaa kaulahuivi!

Vappuasussa mustaa olivat vain kengät, muuten mentiin punaisen erisävyissä painottuen vaaleanpunaiseen. Hyvin eri meininki siis. Nykyisin käytänkin paljon enemmän värejä kuin ennen. Musta on yksi niistä, mutta kuitenkin vähemmistössä... ja kokomustaan pukeutuminen ei tunnu enää luontevalta. Tosin pitkät mustat hameet ovat minusta edelleen hyvin kauniita. Omistan tosin vain yhden ja senkin helma saisi olla vielä viitisen senttiä pidempi.

Tässä välissä on tullut kokeiltua kaikenlaista, joskus taviksempaa, joskus ernumpaa. Nykyisinkin törmään siihen, että olen omasta mielestäni tosi tavis ja sitten joku toinen tulee kommentoimaan erikoista pukeutumistani. Eli en ilmeisesti osaa täysin naamioitua tavalliseksi kaduntallaajaksi? Tosin omasta mielestäni käyn ainakin töissä ihan taviksesta.

Tällä hetkellä tuntuu, että haluaisin kaikkea söpöä ja tyttömäistä. Sopivia vaatteita on kuitenkin vaikea löytää, varsinkaan arkeen. En ole koskaan ollut mikään tyylitaituri pukeutumisen suhteen, mutta ehkä sitä toisinaan tulee saatua aikaan ihan kivoja yhdistelmiä.

Täytyy ehkä taas kymmenen vuoden päästä palata asiaan ja katsoa, miten pukeudunkaan vuonna 2025 ;D

14. toukokuuta 2015

Hanami (花見) 2015

Olen jo pitkän aikaa halunnut mennä Helsingin Roihuvuoren kirsikkapuistossa järjestettävään Hanami-juhlaan, mutta joka vuosi ohjelmassa on ollut jotain muuta juuri samaan aikaan. Tänä vuonna ei ollut, joten vihdoin pääsin sielläkin käymään.

Hanami on japania ja tarkoittaa kukkien katselua. Hanamin aikaan nautitaan siis kirsikkapuiden kauniista vaaleanpunaisista kukinnoista. Japanissa hanami on tosin paljon aikaisemmin kuin tämä Suomessa järjestettävä, koska siellä kevätkin saapuu varhaisemmin.


Kaikkein mieluiten haluaisin tietysti mennä katselemaan kirsikankukkia Japaniin, mutta Roihuvuoren hanami-juhla oli ihan hyvä korvike nyt, kun matkaa ei ole lähiaikoina tiedossa. Tutuilta kuultujen puheiden perusteella kukinta oli parhaimmillaan viime sunnuntaina, mutta oikein nättiä oli vieläkin.

Valitettavasti sää ei kuitenkaan suosinut. Asteita oli ehkä kymmenen pintaan ja tuuli oli melkoisen kova. Satunnaiset sade- ja raekuurot eivät myöskään olleet kovin miellyttäviä. En ollut varustautunut kaikkein lämpimimmillä kevätvaatteilla, koska halusin laittaa päälle "jotain kivaa". Alun perin suunnitelmissa oli yukata, mutta sääennusteet saivat mielen muuttumaan. Ehkä joku toinen kerta pääsen kirsikkapuiden alle yukatassa?

Kävimme katsomassa aikido-näytöksen. Jälleen kerran mielessä kävi, että johonkin itsepuolustuslajiin voisi olla mielenkiintoista tutustua. Tosin heti seuraavaksi muistin, kuinka huono olen sitoutumaan harrastuksiin, joissa täytyy käydä joka viikko. Yleensä harkkoja on vielä useammat viikossa, joten ei mikään tuollainen taitaisi oikeasti olla minun juttuni. En vain halua ohjelmoida vapaa-aikaani liikaa vaan mieluummin liikun silloin, kun minulle sopii. Sama tosin koskee muitakin harrastuksia. Sen takia ilmoittauduin mm. satunnaisina lauantaina pidettävälle luovan kirjoittamisen kurssille enkä kerta viikkoon, vaikka se tarkoitti, että jouduin raahaamaan itseni naapurikuntaan.

Jeps, eli aikido näytti kivalta, mutta kokeilematta taitaa kuitenkin jäädä. Näytöksen jälkeen kiersimme kojut, joita oli todella vähän. Mitään mielenkiintoista ostettavaa ei lopulta jäänyt käteen, mutta säästyivätpä rahat. Ruokakojulta olisin voinut jotain napatakin matkaan, mutta sinne oli niin pitkät jonot, ettei kärsivällisyys tällä kertaa riittänyt.

Seurasimme parapara-näytöstä hieman kauempaa, mutta muut esitykset jäivät välistä. Sen sijaan stalkkasin ihmisiä puiden takaa enkä uskaltanut mennä nykäisemään ketään hihasta. Näin kyllä muutaman mm. Twitteristä tutun tyypin. Sosiaalivamma pukkasi vain sen verran päälle, ettei juttelu olisi kuitenkaan sujunut. Hieman huvittavaa oli, että appi kävi kuvailemassa samojen ihmisten asuja. Eipä sillä, kukapa nyt ei söpöjä tyttöjä haluaisi kuvata.

Kun sateesta ja rakeista oli selvitty, etsimme sopivan piknik-paikan. Anoppi oli varannut meille kivasti evästä, joten vatsa tuli täytettyä, vaikkei varsinaista lämmintä ruokaa ollutkaan tarjolla. Ihan terveellisimmästä päästä ateria ei ollut, mutta kelpasi kuitenkin.


Samalla appi sai synttärilahjansa. Varsinainen päivä on vasta sunnuntaina, mutta olimme sopineet, että annamme lahjat tällä reissulla. Appi sai riistakameran ja Mielensäpahoittaja -kirjan ja -elokuvan. Niissä riittänee viihdettä hetkeksi.

Tunnelma oli kaikin puolin leppoisa ja puistossa oli kiva viettää aikaa. Ainoastaan sää jäi vähän harmittamaan, koska lämpöisempi keli ei totisesti olisi haitannut. Täytyy toivoa, että pääsen käymään tuolla toistekin ja kenties aurinkoisemmalla ilmalla. Ehdin jo hieman haaveilla Kristallimaailman Hanami-miitistä, mutta en tiedä, saisiko sellaisen toteutettua. Ehkä ensi vuoden alkupuolella pitäisi kysellä ihmisten innokkuutta moiseen. Sillä porukalla puistossa olisi varmasti hauskaa.

Ja siis olihan minulla mukavaa nytkin. Perheen kesken tuli vietettyä laatuaikaa, mutta voisin kokeilla samaa myös kavereiden kanssa. Onhan se fiilis kuitenkin silloin hieman erilainen, kyllä te tiedätte.



Kävimme myös pyörähtämässä japanilaistyylisessä puutarhassa, joka kuitenkin minusta oli aika erilainen kuin ne puutarhat, joissa Japanin reissuilla on vierailtu. Tunnelma oli aivan erilainen. Ihan kiva paikka, ei siinä, muttei tehnyt varsinaisesti vaikutusta. Olisipa kyllä taas ihanaa päästä viettämään päivää oikeassa japanilaisessa puutarhassa. Huoh. Noh, ehkä muutaman vuoden päästä sitten. Anopin kanssa puhuttiin, että ehkä kolmen vuoden päästä voitaisiin mennä porukalla.

Tässä vielä päivän asua. Tosiaan olin suunnitellut pitkästä aikaa kaivavani yukatan kaapista. Sitä pääsee pitämään aika harvoissa tilanteissa ja tämä olisi ollut enemmän kuin sopiva. Se on kuitenkin aika ohut ja takki olisi sen kanssa näyttänyt typerältä, joten päädyin hieman lämpöisempään tyyliin (kaula kyllä paleltui silti, mutta muuten oli ok).

Poikkeuksellisesti laitoin hiukset nutturalle, koska tuuli olisi kuitenkin saanut auki olevat hiukset näyttämään sotkupehkolta ja sade olisi suoristanut kiharat. Yritin korvata nätit kiharat suurella rusetilla, joka oli kyllä ihan kiva lisä asuun.

Päälle laitoin yksinkertaisen valkoisen puseron ja punaisen, paksuhkon neuletakin. Hameeksi valikoin kukkakuviota, koska se nyt sattui sopimaan sekä kuosiltaan että väreiltään päivän teemaan. Laukku ei ollut aivan sävy sävyyn muun kokonaisuuden kanssa, mutta se on ainoa vähän söpömpi laukkuni, joten sai kelvata. Kaulaan vielä pullohelminauha ja kokonaisuus oli valmis.

Neuletakki oli ihanan lämpöinen, joten se oli oikein hyvä valinta. Tosin vähän harmitti, ettei paita sitten näkynyt juuri ollenkaan, mutta joskus käytännöllisyys on laitettava edelle. Hieman ihmettelin tyttösiä, jotka olivat pukeutuneet huomattavasti kevyemmin. Miten he oikein tarkenivat?

Voi olla, että alan vain itse tulla vanhaksi. Käytännöllisyys (ja lämpöisyys) ohjaavat kummasti vaatevalintoja yhä useammin. Toisaalta olisi kiva pukeutua aina tosi suloisesti ja söpösti, mutta lämpö, käytännöllisyys ja helppouskin ovat aika jees juttuja. Onneksi näitä pystyy joskus vähän yhdistämäänkin.

Välillä tulee kuitenkin puuskia, jolloin jaksaa panostaa ulkonäköön vähän enemmän ja toisinaan jopa sen mukavuudenkin kustannuksella. Tosin eipä tuo tämänpäiväinen mikään maailman epämukavin kokonaisuus ollut (jos vaikka vertaa joihinkin cosseihin). Kalliolle kiipeäminen ja maassa istuskelu olivat hitusen hankalia, mutta muuten sujui ihan kivasti.



Muutama selfie piti toki vielä päivän aikana nappaista. Ei saa hukata tilaisuutta, kun on kerran viitsinyt naamaansa laittaa. Ensimmäinen kuva on kotoa ennen lähtöä, toinen Hanamista ja kolmas kotoa reissun jälkeen. Täytyy kyllä myöntää, että tunsin itseni hieman noloksi, kun yritin saada siedettävän näköistä selfietä otettua kaiken kansan keskellä. En ole vielä aivan sinut omakuvien ottamisen kanssa siis.

Hassu juttu muuten... kesken kuvien räpsimisen joku täti tuli kyselemään minulta, mitä tyyliä pukeutumiseni esittää. Hetken meinasin vastata, että ei mitään, mutta jotenkin hän vaikutti siltä, ettei se olisi kelvannut vastaukseksi. Lopulta sanoin, että kaipa tämä aika lähellä lolitaa on. Ja nyt varmasti joku on valmis hirttämään minut sanomisistani. Olen ihan pihalla eri tyyleistä ja pääsääntöisesti laitan päälle jotain, mikä tuntuu kivalta enkä tietoisesti pyri johonkin tyylisuuntaan. Kamalan vaikeita siis tuollaiset kysymykset. Ja mitä väliä sillä tyylillä edes on?

No juu, postaus on eksynyt jo ajat sitten harhateille. Hanamissa oli kivaa, sää vain olisi saanut olla parempi. Toistekin voisin mennä ja paikka olisi kiva järjestää miitti. Toivottavasti siis saan uuden tilaisuuden vierailla Roihuvuoressa.

12. toukokuuta 2015

Siivosin hieman

Keijumetsästä on aina ollut kunnon sekametelisoppablogi vailla erityistä päämäärää. Tai kai omien ajatusten purkamisen voi laskea päämääräksi, mutta kovin suoraviivaista blogaamista ei sillä tavoin saada aikaan.

Itseäni tämä aiheesta toiseen loikkiminen ei ole haitannut, mutta blogiin alkoi kertyä sivuja jo melkoinen määrä ja osa niistä oli ehkä hieman turhiakin tai oikeammin sanottuna väärässä paikassa. Pohdiskelin ongelmaa tovin, kunnes keksin ratkaisun: siirsin ne toisaalle.

http://afeni84.blogspot.fi/

Minulla oli olemassa Afenin pöytälaatikko -niminen blogi, jossa olin julkaissut lähinnä fanifiktiota, mutta myös jonkin verran novelleja yms. Nyt nuo originaaliteksti on tuotu tähän blogiin ja poistettu tuolta toisesta. Samalla tein siirron myös toiseen suuntaan eli heivasin suosiolla fanitaiteet ja cosplay-kuvat pois täältä. Vuosien työtä ei kuitenkaan kannata vain poistaa näkyvistä, joten erilaiset taiteilut ja pukuilut saivat uuden (ja kenties paremman?) kodin.

Samalla sai Afenin pöytälaatikko jäädä historiaan ja vaihdoin blogin nimeksi Fanitytön aarreaitta. Jatkossa julkaisen siellä fanifiktiota, fanitaidetta ja erilaisia pukuilukuvia. Se ei tarkoita, etten koskaan puhuisi noista aiheista tässä blogissa, mutta keskitän kuitenkin varsinaisten tuotosten esittelyn toisaalle.

Keijumetsästä ei siis varsinaisesti muutu. Ulkoasu hieman siistiytyi. Blogin päivitystä aion jatkaa vanhaan malliin, mikä tarkoittaa siis edelleen höpötystä kirjoittamisesta, japanin opiskelusta, hiuksista, pukuilusta ja kaikesta, mitä milloinkin keksin.

10. toukokuuta 2015

Kuin joki ja meri

Viime aikoina olen pohtinut paljon omaa kirjoittamistani ja erityisesti niitä kirjoittamisen lajeja, joita olen päässyt käyttämään. Luultavasti (verkkojulkaisuun menevän) artikkelin ja romaanin kirjoittamisen erilaisuus on kaikille selkeää keskikesän taivas, mutta päätin hyödyntää pohdintani ja pukea sen blogikirjoituksen muotoon.

Pyöriteltyäni asiaa mielessä tulin siihen tulokseen, että artikkeli ja romaani ovat kuin joki ja meri. Kumpikin koostuu samasta aineesta, mutta on hyvin erilainen. Joki muodostuu pienistä puroista, jotka kulkevat vakaasti eteenpäin. Se on sidottu uomaansa, vaikka voi joskus tulvia. Samalla tavalla artikkeli on sidottu omiin rajoituksiinsa ja uomaan, johon se pyritään palauttamaan, jos tulva uhkaa.

Meri taas on valtava, syvä ja täynnä salaisuuksia. Sen uumenia ei kaikkia edes välttämättä pääse tutkimaan. Laajuudessaan se voi tuntua jopa hallitsemattomalta, mutta silläkin on rajansa, joita se ei ylitä. Koen romaanin samalla tavalla laajana kokonaisuutena, jota ei aina voi täysin tuntea. Tarina on syvempi kuin ensi vilkaukselta näyttää.

Näiden vertausten lisäksi mieleeni tuli myös konkreettisia eroja. Joku muu voi kokea asiat toisin, mutta nämä asiat ovat minulla pulpahtaneet pintaan artikkeleja ja romaanimittaista tekstiä kirjoittaessa.  Kokemukseeni eittämättä vaikuttaa se, etten toimittajahommissa juurikaan pääse valitsemaan, mistä ja milloin kirjoitan. Jollakulla tilanne voi olla toisin.

1. ero: Aihe

Kuten sanoin, artikkeleita kirjoittaessani en saa poimia halumiani aiheita vapaasti vaan ne annetaan minulle. Aihepiiri on rajattu, mutta sen sisällä voin kirjoittaa erilaisia juttuja. Se, mitä aihepiirin osa-aluetta jutuissa milloinkin korostetaan, sanellaan ylhäältä päin ja minä vain pyrin parhaani mukaan toteuttamaan toiveet. Käytännössä saan siis kasan materiaalia ja purskautan sen ulos uudesa muodossa, joka joko hyväksytään tai ei.

Romaanin aiheen saan päättää itse. Olen joskus yrittänyt kirjoittaa romaanimittaista tarinaa toisten sanelemien ehtojen mukaan, mutta huomasin pian, että intohimo tekemiseen puuttui täysin. En sano, että sitä on aina itsevalittujen aiheidenkaan kohdalla (mikä on normaalia), mutta valmiiksi ojennettu juonikaavio ja hahmot töksähtivät aivan eri mittakaavassa. Vapaus valita oma aihe on siis minulle tärkeä osuus romaanimittaisten tarinoiden kirjoittamisessa.


2. ero: Aikataulu

Artikkelia kirjoittaessa on olemassa tiukka deadline. Jutun pitää olla valmis tiettynä päivänä, kenties jopa tiettyyn kellonlyömään mennessä, sillä painokoneet lähtevät jylläämään eikä sitä odotella. Tämä siis, jos julkaisu tapahtuu paperisessa muodossa. Verkkojulkaisun aikataulu voi olla vähän joustavampi, mutta silloinkaan aikaa ei ole rajattomasti.

Kun taas kirjoitan romaania, määritän aikatauluni itse (ainakin tässä kohtaa, kun kustannussopimusta ei ole ja kukaan ei siis ylhäältä päin sanele mitään). Päätän, kirjoitanko joka päivä vai kerran viikossa, milloin pidän tauon ja koska pitäisi olla valmista. Maailma ei lopu, jos deadline siirtyy jostain syystä, eikä ole edes esimiestä, joka asiasta huomauttaisi.

Kyse on kaksiteräisestä miekasta. Kun tekstiä tuottaa tiukalla aikataululla, ei ajattelulle jää aina riittävästi sijaa, mikä voi johtaa helppoihin ja jopa huonoihin ratkaisuihin. Toisaalta aikataulu myös pakottaa irtautumaan tekstistä pian eikä lauserakenteita voi miettiä loputtomiin.

Väljä aikataulu voi sen sijaan johtaa löysäilyyn. Tällä hetkellä romaanikäsikirjoitukseni deadline on elokuun viimeinen päivä. Se tuntuu olevan vielä kaukana, joten paineita ei ole. Viime vuonna samanlaisella setillä kirjoitinkin sitten elokuussa lähes joka päivä hikihatussa ja väänsin samaan aikaan cosplay-asua. Siinä kohtaa aloin kyseenalaistaa, onko minulla vapaa-aikaa ollenkaan. Tekstin tuottaminen oli kaikkea muuta kuin herkkua. Tällä kertaa pyrin olemaan viisaampi ja en pidä viikonmittaisia taukoja välissä (paitsi yhden minusta riippumattomista syistä, siitä joskus toiste).


3. ero: Taustatyö

Kuten jo aiemmin sanoin, artikkeleihin minulle usein annetaan kasa materiaalia pureskeltavaksi. Toisaalta osan hankin myös itse. Otan selvää jutun kohteesta internetin ja haastatteluiden kautta. En erityisemmin pidä ihmisten haastattelemisesta, mutta uskon kehittyväni siinä aikaa myöten. Haastatteluiden ja muun materiaalin pohjalta kasaan sitten luomuksen, jota lähdetään työstämään eteenpäin.

Yhtälailla romaaniin täytyy tehdä taustatyötä, mutta materiaali ei ole aina yhtä helposti löydettävissä. Fantasiaa kirjoittaessa iso osa tulee ihan oman pään syövereistä, mutta tarvitaan myös erilaisten legendojen, tarustojen ja historian tutkimusta. Joskus on selvitettävä asioita myös käytännön kautta, vaikkei ihan kaikkea toki kannata mennä kokeilemaan.

Myös romaanikäsikirjoitusta varten tulee toisinaan jututettua ihmisiä, mutta sitä en koe samalla tavalla epämiellyttäväksi kuin haastatteluja. Tämä johtunee siitä, että omasta tuttavapiiristä löytyy monen alan osaajia, joilta on ihan luontevaa kaverisuhteen merkeissä kysellä kaikenlaista. Haastateltavat taas ovat minulle vieraita, joten jännitän huomattavasti enemmän heidän tapaamistaan.


4. ero: Editointiapu

Kun kirjoitan töissä artikkeleja, on editoijia tarjolla kiitettävästi. Joukkoon kuuluvat vähintään esimies, verkkopalvelusta vastaava henkilö ja pari toimittajaa. Heidän lisäkseen teksti yleensä käy myös asianomaisilla tarkistettavana. Kaikilta ei välttämättä tule editointiehdotuksia, mutta osalta niitä tulee hyvinkin paljon. Usein he osaavat tarttua kohtiin ja asioihin, joita en itse ole tullut ajatelleeksi.

Apu on enemmän kuin tervetullutta, sillä kaikkea ei voi huomata itse. Etenkään silloin kun tekstin joutuu puskemaan ulos tiukassa aikataulussa, ei minun aivokapasiteettini riitä omien mokien analysointiin. Tarvitsen jonkun alleviivaamaan ne punakynällä. Parasta on se, että osa porukasta tulee tekstin kanssa keskustelemaan siitä, mikä ei toimi ja pohtimaan kanssani korjausvaihtoehtoja. Tosin toki osa korjauksista ei ole ehdotuksia vaan lähinnä ilmoitusluontoinen asia, joka sitten hoidetaan.

Romaanikäsikirjoituksen kanssa on vähän toisin. Esilukijoiden löytäminen ei ole ihan helppoa ja jos lupautujia löytyykin, kaikki eivät lopulta sitoudu. Ymmärrän sen hyvin, sillä hommasta ei makseta palkkaa ja elämässä on paljon muutakin kuin minun tekstini. Onneksi kirjoittavia kavereita on jonkin verran ja heidän kanssaan voi kätevästi tehdä diilejä tekstien vaihdosta. Lisäksi M kuuntelee mieluusti tarinani luettuina, jolloin mokat osuvat yleensä jommankumman korviin ja niiden korjaamisesta voi keskustella.


5. ero: Julkaisukanavat

Artikkelien kanssa minun ei tarvitse miettiä, missä, milloin ja miten saan tekstini julkaistua. Kanavat ovat jo olemassa ja tällä hetkellä niitä on kolme: verkkosivu, paikallislehden verkkopalsta ja erään yhdistyksen jäsentiedote. Minun velvollisuuteni on lähettää teksti oikeaan aikaan oikeille tahoille, jotka sitten hoitavat sen eteenpäin. Helppoa ja vaivatonta näin minun näkökulmastani.

Romaanin kanssa on toisin. Vaihtoehtoja kuitenkin on. Voin halutessani lähettää tekstin kustantajalle. Läpipääsy on kuitenkin kokonaan toinen juttu, sillä suuret kustantajat taitavat tällä hetkellä olla aika nihkeitä spefin suhteen. Pienkustannuspuolelta voisi olla paremmat mahdollisuudet. Näiden lisäksi voisin julkaista omakustanteen, mutta siihen on sijoitettava sievoinen summa rahaa eivätkä taskuni pullistele tällä hetkellä ylimääräisiä euroja. Sen sijaan e-kirja voisi nollabudjettinsa vuoksi ollakin realistinen vaihtoehto.

Julkaisukanavan löytyminen ei kummassakaan tapauksessa vielä tarkoita, että joku lukisi tekstin. Veikkaan kuitenkin, että artikkelille lukijoita löytyy hieman helpommin. Teksti on lyhyttä ja tiivistä sekä sisällöltään sellaista, että sen luulisi (tai ainakin toivoisi) kohderyhmäänsä kiinnostavan. Tällä hetkellä viimeisintä kirjoittamaani juttua on tilastojen mukaan jaettu Facebookiin 36 kertaa ja Twitteriin 3. Ei se paljon ole, mutta jotain kuitenkin. Olisi tosin kiva tietää myös, kuinka monta klikkausta nuo jaot ovat tuottaneet.

Romaanikäsikirjoituksesta ei tietysti vastaavia lukuja ole olemassa. Sen on tiettävästi lukenut 3-4 ihmistä kokonaan ja yksi kuunnellut. Voi olla, että joku muukin on tekstin kahlannut läpi, mutta sana ei ole kiirinyt minun korviini saakka. Joka tapauksessa oikeaa vertailua voidaan tehdä vasta todellisen julkaisun jälkeen.


Joten..?

Joki ja meri ovat tällä hetkellä elämässäni läsnä hyvin vahvasti. Joki kuuluu osaksi palkkatyötäni ja tykkään kyseisestä osuudesta erittäin paljon. Ei työssäni muutenkaan ole erityistä vikaa, mutta kun pääsen kirjoittamaan, huomaan olevani sillä maaperällä, jolla haluankin. Minua ei haittaisi, vaikka työni joskus painottuisi enemmän tähän osuuteen ja vähemmän niihin muihin.

Meri sitten kuuluu vapaa-aikaani. Se on vähintäänkin ajatuksissani joka päivä, vaikka aina en ehdi asetella sormia näppäimistölle. Tutkailen ympäristöäni ja etsin ratkaisuja kinkkisiin kohtiin, lueskelen lähdeteoksia tai kahlaan läpi Wikipedia-artikkeleja. Joskus vain pohdiskelen hahmojen elämää ja maailman tapahtumia. Viikottain pyrin löytämään aikaa myös varsinaiselle kirjoittamiselle, teksti etenee tällä hetkellä tasaiseen tahtiin, meri laajenee.

Välillä on kuitenkin kiskottava itsensä kuivalle maalle. Joki vie helposti mennessään ja mereen voi hukkua. Siksi välillä on hyvä vaeltaa metsään ihmettelemään puita tai kaupunkiin viettämään aikaa ihmisten kanssa. Sen jälkeen jaksaa taas paremmin pulikoida vedessä ja näkeekin kirkkaammin, kun savi ja hiekka ovat laskeutuneet takaisin pohjalle tauon aikana.

7. toukokuuta 2015

Ekaa kertaa Elumenia

Elumen-hiusvärin kokeileminen on kiinnostanut minua jo pitkään muilta kuultujen hyvien kokemusten takia. Allergian ja hiuslaadun takia en oikeastaan voi käyttää markettien kestovärejä enkä kampaajallekaan ole uskaltautunut niiitä testaamaan, joten suoravärien kanssa on tullut leikittyä jo vuosia. Niissä on kuitenkin se ikävä puoli, että ne haalistuvat ennätysnopeasti ainakin minun päässäni. Elumenin väitetään olevan ratkaisu tähän. Aika näyttää, onko näin.

Lisäys 22.2.2017: Käy lukemassa, miten elämä Elumenin kanssa on lähtenyt sujumaan


Alkuvalmistelut

Viereisessä kuvassa näkyy, mistä lähdettiin liikkeelle. Viimeksi olin värjännyt hiukset Fantasy Color Glossin Absolut Red -sävyllä ja korjannut sitä sitten hieman KC Color Mask Redillä. Tyvikasvu erottui aika hyvin, mutta toisaalta osaan pituuksista punainen on jo jymähtänyt.

Latvat sitten ovatkin taas ihan oma juttunsa. Kuten kuvasta näkyy, ne ovat aivan eriväriset kuin hiukset noin muuten. Läheltä tarkasteltuna seasta löytyy harmahtavaa, sinertävää ja liilahtavaa, muttei mitään noista kuitenkaan kovin selkeänä. Ei voi sanoa, että latvat olisivat olleet kovin kauniit.

Elumenilta käytössä oli RR@all-sävy, jota tuttavani suositteli minulle. Lisäksi sain käyttöön myös Lockin, jonka on tarkoitus lukita väri hiukseen niin, ettei se haalistu yhtä helposti kuin muuten. Tuosta Lockista olen lukenut netistä kahdenlaisia arviointeja, mutta aika näyttää, onko sillä vaikutusta. Kun se nyt koesatsiin kuului, totta kai sitä sitten myös kokeillaan.

Ohjeeksi sain, että Elumen tulee laittaa puhtaaseen ja kuivaan tukkaan. Värin voi laittaa myös märkään, mutta tuttavani suositteli minun hiuksilleni tuota kuivana laittamista. Koska olin pessyt hiukset viimeksi kaksi päivää aiemmin, tämä tarkoitti ensin hiusten pesua, kuivattelua ja sitten vasta värjäämistä. Hieman ekstravaivaa, mutta päätin pitää ohjeistuksesta kiinni.


Värjäys

Minua oli varoitettu värin sottaavuudesta, joten vuorasin lavuaarin mainoslehdellä (mistä lie sekin tullut, kun meillä on "Ei mainoksia" -lappu ovessa?). Sopivaa hyötykäyttöä roskapostille. Käytin myös erillistä värjäyskippoa ja sutia apuna, enkä vain pröötännyt väriä päähän, kuten monesti olen esim. Color Maskin kohdalla tehnyt.

Alkuun kaikki sujuikin leikiten eikä ongelmia ollut tyveä värjäillessä. Vasta pituuksiin ja latvoihin siirtyessä kävi ilmi, kuinka hyvin väri levisi myös muualle kuin tukkaan. Värjäyksen edetessä hiukset myös muuttuivat huomattavasti liukkaammiksi kuin normaalisti, joten niitä ei saanut enää kasattua turvallisesti keoksi pään päälle vaan ne lipsahtivat takaisin niskaan.

Lopulta väriä olikin hiusten lisäksi niskassa, korvalehdissä, käsivarsissa, sormissa (käytin kumihanskoja!), toisessa rinnassa (minulla oli toppi päällä!) ja kainalossa. Ihan näin pahasti en ole aiemmin onnistunut itseäni hiuksia värjätessä sotkemaan, joten Elumenin käyttö vaatii selvästi harjoittelua. Värjäyskaveristakaan ei välttämättä olisi haittaa, mutta tällä hetkellä sellaista ei oikein ole tarjolla ja rehellisesti sanottuna en M:aa uskalla siihen hommaan valjastaa. Sori, kulta, kaikella rakkaudella.

Tuttava sanoi, että värin tulisi antaa olla päässä noin 40 minuuttia, joten sain hyvän tilaisuuden lölliä sohvalla ja naputella blogipostauksia. Yleensä olen pitänyt suoravärejä 1-3 tuntia, mutta uuden värin ollessa kyseessä katsoin tosiaan paremmaksi noudattaa ohjeita mahdollisimman hyvin.


Pesu ja Lock

Pesin värin varmuuden vuoksi pää alaspäin. Vesi värjäytyi violetinpinkiksi, mikä oli hieman huolestuttavaa. Se myös levisi kylpyhuoneen lattialle, kuten nyt suihkussa käydessä yleensäkin tapahtuu. Täytyy myöntää, että tuossa kohtaa olin hieman huolissani lattiasta.

Mitään vahinkoa ei kuitenkaan päässyt syntymään, jopa kaakelien välit ovat samanväriset kuin ennenkin. Jotkin suoravärit meinaavat värjätä ne pysyvästi, kun väriä pesee pois, mutta Elumenin kohdalla tällaista ongelmaa ei onneksi tullut. Ainoa rasittava juttu pesussa oli, että siihen tuhraantui melkoisesti aikaa ja sen jälkeen puolet naamastani oli liilaa. Onneksi sain pahimmat pois saippualla hinkkaamalla ja loppu korjautuu meikillä, kunnes lähtee pois. Lisäksi päänahka jäi kauniin värjätyksi, vaikka yritin sitä välttää. Kuulemma väri kuitenkin irtoaa nahasta viimeistään viikossa. Katsellaan.

Pesun jälkeen käytin Lockin ja sen vaikutusta odotellessa (5 minuuttia) sekoitin valmiiksi värin kulmakarvoille. Ei, en värjännyt niitä Elumenilla vaan ajattelin hoitaa tuon rasittavan pikkuhomman samalla vaivalla. Ennen kulmien värjäystä pesin kuitenkin vielä Lockin pois ja uitin hiukseni hoitoaineessa, sillä ne olivat operaation jälkeen karheat ja pahanhajuiset. Lockin tuoksu ei siis ollut erityisen miellyttävä ja lisäksi aine kirvelsi sormessa ollutta pientä haavaa. Valitettavasti tuoksahdus jäi vielä hoitoainekäsittelyn jälkeenkin hiuksiin, mutta toivotaan, että se haihtuu päivässä parissa.


Lopputulos

Nappasin uuden kuvan vasta aamulla, koska hiukset eivät täysin ehtineet kuivua ennen nukkumaan menoa enkä muutenkaan ollut enää kovin edustava iltamyöhällä. En tosin tiedä siitä edustavuudesta aamuisinkaan, mutta veikkaisin sen ainakin kallistuvan plussan puolelle.

Värin eteen joutui näkemään jonkin verran vaivaa, mutta punainen siitä tuli. Nyt vain toivotaan, että tämä väri todellakin pysyy eikä vaadi ihan heti uusintakäsittelyä. Jos se pysyy hyvin, voisin harkita siihen siirtymistä joko kokonaan tai osittain. Ainakin sävy on kohdallaan ja hiukset tuntuvat myös hyviltä. Odotan mielenkiinnolla, miten käy, kun seuraavan kerran pesen hiukset. Valuuko väri viemäriin vai säilyttääkö se hohtonsa?

Toivoisin myös, ettei tukan hoito ala vaatia jatkuvaa hoitoaineella sähläystä. Käytän hoitosuihketta, mutta tavallista hoitoainetta sen sijaan hyvin harvoin. Nyt värjäyksen yhteydessä se tuntui olevan tarpeen, mutta toivotaan, ettei se jatkossa ole sitä jokaisen pesun jälkeen.


Onko teillä muilla kokemusta Elumenista? Piditkö sävystä ja kestikö se hyvin?

5. toukokuuta 2015

Ostopuku - uhka vai mahdollisuus?

Kiireisen kevättalven jälkeen olen halunnut ottaa hieman rennommin ja olla ilman suorituspaineita. Olin kuitenkin pitänyt cosplay-taukoa jo yli puoli vuotta, joten Desuconin lähestyminen sai sormet syyhyämään. Pitkällisen pohdinnan jälkeen tulin siihen tulokseen, ettei rahkeita pukujen tekemiseen ole, ellen halua uuvuttaa itseäni ja muuttua taas stressipalloksi. Päädyin siis suuntaamaan eBayn ihmeelliseen maailmaan, josta saa lähes kaikkea, mitä voi kuvitella.


Halusin ehdottomasti Final Fantasy Type-0:n Queenin kesäkoulupuvun. Kyseistä asua löytyi, muttei kovin monelta myyjältä, joten vaihtoehdot olivat lopulta vähäiset. Onneksi myyjällä oli hyvät arviot ja mahdollisuus koon kustomointiin. Uskalsin siis laittaa tilauksen. Totuus nimittäin on, ettei näillä kurveilla mahduta rinnan kohdalta edes isoimpiin aasialaisiin kokoihin... ja sieltä suunnaltahan puku oli tulossa.

Pikainen otos kiireisestä
sovitushetkestä. Sukat eivät ole
samat, jotka tulivat paketissa.
Ostaminen kävi kätevästi, kuten eBayssa yleensäkin. Myyjältä tuli myös parissa päivässä vastaus, että puku on tekeillä. Postitusilmoitukseen vierähtikin sitten parisen viikkoa, mikä on tietysti ymmärrettävää. Ärtymystä ei kuitenkaan herättänyt aika vaan tiedote, että myyjä on laittanut paketin tulemaan kuriiripalvelun kyydissä. Aiemmat huonot kokemukset kyseisestä putiikista nostivat välittömästi niskavillat pystyyn. Olisin mieluummin ottanut tavallisen lentopostin ja hoitanut tullaukset yms. itse. Mutta tätähän ei minulta kysytty (eikä myyjän sivuilta mistään käynyt ilmi, että käyttävät kuriiria).

Nooh, nielin kiukkuni ja jäin odottamaan, missä kaikissa Euroopan maissa ja Suomen kaupungeissa pakettiani tällä kertaa pyöritetään. Yllättävää kyllä se tuli melko joutuisasti maahan. Tätä seurasi tekstiviesti, jossa vaadittiin maksamaan kuriirifirmalle X määrä euroja, jotta suostuvat hoitamaan tullauksen. Erittäin ikävä yllätys, sillä aiemmilla kerroilla tätä ei sentään ole tullut vastaan, vaikka muuten onkin p*rseilty. (Myöhemmin minulle selvisi, ettei summaa olisi ollut pakko maksaa ja tullauksen olisi voinut hoitaa itse, mutta kuriirifirma ei tästä vahingossakaan tiedottanut viestissään.)

Onneksi paketille ei tullut tullimaksuja, mutta arvonlisävero piti luonnollisesti hoitaa. Siitä tulikin sitten erillinen lasku kuriirifirmalta. Sen jälkeen paketti toimitettiin ja nyt minulle jopa soitettiin, kun en yllättäen keskellä päivää ollutkaan kotona. Pisteet siitä. Lopulta sain asuni työpaikalle, koska eivät toimita paketteja kuulemma kuin klo: 12-16 välillä.

Viitan reuna ja yksi sauma
puvun liivistä.
Vihdoin oli siis puku kotona ja aika sovittaa sitä. Pienet kiinalaiset olivat tehneet varsinaisen puvun osalta siinä mielessä hyvää työtä, että se istui päälle kuin nakutettu. Saumoja tarkastellessa kävi kuitenkin ilmi, etteivät  ne olleet kovin suoria. Lisäksi viitan kangas oli ommelten kohdalta rypistynyttä. Ei mitään pahoja ongelmia, mutta lähitarkastelussa pistävät silmään.

Asusteet ovat sitten oma lukunsa. Minulla on pienet kädet, joten hanskat sain juuri ja juuri kiskottua ylle. Ne ovat todennäköisesti kuumat ja epämukavat, mutta mitään muuta en odottanutkaan. Inhoan hanskoja noin ylipäätään aina. Puvun vyöstä puuttui lenkki, johon vyön pään voisi sujauttaa. Näin ollen se roikkuu ikävästi. Sille on keksittävä jokin korjauskeino.

Ylipolvensukka?

Isoin pettymys olivat kuitenkin sukat. Asuun kuuluvat siis valkoiset ylipolvensukat. Näin jo vilkaisulla, että ne eivät tule mahtumaan, mutta piti silti sovittaa. Testi paljasti, että ne on tarkoitettu tytölle, jonka reisi on suurin piirtein minun nilkkani paksuinen. Nilkkani eivät ole maailman hoikimmat, mutta silti mietin, menevätkö kyseiset sukat muka oikeasti edes aasialaisille aikuisille naisille.

Minulta nyt onneksi löytyvät sopivat sukat ihan omasta takaa, pitää vain taikoa niiden yläreunaan raidat jotenkin. Vyönkin tuunaaminen lienee mahdollista. En siis sano, että puku oli täysin hutiostos, muttei ehkä kaikkein paraskaan sijoitus.

Joka tapauksessa säästin omia hermojani todella paljon. Kriittisimmät osiot asussa on tehty vähintään riittävän hyvin. Olisin osannut ne ehkä tehdä itsekin, mutta hinnaksi olisi tullut paljon kiroilua, tukan repimistä, kaikkien lähellä olevien haukkumista ja muita stressireaktiota. Siihen toki päälle kulut kankaista ja muista tykötarpeista. Jep, ei tässä kohtaa kaiken tuon arvoista, kun lopulta kuitenkin maksoin puvusta alle 150 euroa posteineen, arvonlisäveroineen ja kuriiripalvelun lunnaineen.

Nyt odottelen vielä peruukkia, joka on ilmeisesti kuriiripalvelun tai lentopostin sijaan lähetetty matkalle aasin selässä. On siis toistaiseksi arvoitus, mihin coniin tämä puku lopulta ehtii. Toisaalta olisi varmaan hyvä varmuuden vuoksi ryhtyä miettimään sukkien raitoja ja vyön korjaamista ihan siltä varalta, että peruukki saapuukin ennen Desuconia.

1. toukokuuta 2015

Huhtikuun kirjat

Huhtikuun teemaksi kirjojen osalta muodostui historia erilaisilla elementeillä höystettynä. Oli maagisempaa, karskimpaa ja romanttisempaa menoa, mutta kaikki yhtä maittavaa. Tuli myös taas luettua sekä suomeksi että englanniksi, mikä ei sekään varmasti ole huono asia.

Fiktion lisäksi ahmin loppuun yhden kirjoitusoppaan, joten kirjasaldo nousi tämän kuukauden osalta peräti neljään. Tavoitetasohan on ollut kaksi kirjaa kuukaudessa eli voin olla tyytyväinen itseeni. Ei tämä tietysti mikään kilpailu ole, mutta olen jo muutaman vuoden verran ollut tyytymätön siihen, miten vähän kirjoja olen ehtinyt lukea. Siksi on mukava huomata, että ehdin sittenkin... vaikka joskus on ehkä tullut lukemisen takia nipistettyä hitusen yöunista.



Paula Havaste - Maaren, shamaanien sukua

Olen aiemmin lukenut Lapinmaa-sarjasta Kymmenen onnen Annan, joka oli tavallaan ihan mielenkiintoista luettavaa, mutta toisaalta hitusen puuduttavaakin. Se ei siis iskenyt kultasuoneen minun kohdallani. Siksi tartuin Maareniin hieman epäröiden (ja ne kaksi muuta kirjaa välistä puuttuvat edelleen kokoelmastani). Tämä tarina kuitenkin tempaisi minut mukaansa välittömästi ja piti otteessaan aivan loppuun asti.

Annan ongelma oli ehkä se, että kirja oli lopulta tavallista, rauhaksiin eteenpäin soljuvaa arkea. Siinä sinällään ole vikaa, mutta minä en vain jaksa lukea sellaista. Kaipaan suurempaa todellisuuspakoa eikä pelkkä arkisen historian kuvaus riitä siihen. Maarenin tarinassa yliluonnolliset elementit ja erikoiset tapahtumat olivat vahvemmin läsnä, joten se vetosi minuun enemmän. Pystyin todella imeytymään tarinaan sisälle.

Miksi näin on? En osaa sanoa. Joskus viihdyin realismin parissa erittäinkin hyvin, mutta nykyisin mieluummin välttelen sitä. Päädyn sitä aina toisinaan lukemaan, mutta koen tarvitsevani tähän hetkeen jotain aivan muuta. Omassa työssä joutuu olemaan ajanhermolla ja tietoinen uusista yhteiskunnallisista käänteistä, arjen ikävätkin asiat ovat monesti todella läsnä... kenties sen takia tarvitsen nyt nimenomaan kirjallisuutta, joka repäisee minut jonnekin ihan muualle, paikkaan, jossa ongelmat ovat erilaisia, eeppisempiäkin. Maaren oli sen verran lähellä, että pystyin samastumaan häneen, mutta samalla riittävän kaukana omasta arkitodellisuudestani, että pystyin aidosti nauttimaan lukemisesta.


Michael Crichton - Pirate Latitudes

Crichtonin kirja on ollut hyllyssä pitkään. Jostain syystä olen myös kyseisen teoksen ostanut nimen omaan englanniksi, vaikka käsittääkseni tuo on käännetty suomeksikin. Ei tosiaan ole selkeää muistikuvaa, miksi näin olen toiminut, mutta ehkä sitten rahat ovat olleet ostoaikaan tiukilla ja enkkuversio halvempi. En ihmettelisi.

Alkuun vähän epäröin, että mahtaako lukemisesta tulla mitään. Jostain syystä taas pelkäsin englannin olevan liian vaikeaa minulle, mutta ei se kyllä ollut. Lukeminen sujui ihan mallikkaasti ja nopeammin kuin olin arvioinut. Asiaa toki auttoi Crichtonin toimiva kerronta ja mukaansa tempaava tarina. Olen fanittanut piraatteja pikkutytöstä, joten senkin takia luin innolla.

Kirjasta tuli vähän sama fiilis kuin Black Sails tv-sarjasta. Sen sijaan esim. Pirates of the Caribbeanista oltiin varsin kaukana. Kuvaus tuntui realistiselta ja henkilöhahmot olivat uskottavia, sillä mustavalkoista hyvä-paha-asetelmaa ei ollut. Kaiken kaikkiaan kokonaisuudesta jäi hyvä maku suuhun ja olisin mielelläni lukenut lisääkin. Valitettavasti Crichtonilta ei ole enää vastaavia tai muitakaan tarinoita tulossa, mutta ehkä sitä joku kerta törmää johonkin muuhun hyvään piraattitarinaan.


Kummallisen kirjoittajat - Opas fiktiivisen maailman luomiseen

Tämä kirja on ollut luettavana jo pitkään. Olen lueskellut sitä enemmän tai vähemmän aktiivisesti, mutten missään nimessä säännöllisesti. Kummallisen kirjoittajat on suunnattu erityisesti spefiä kirjoittaville, joten siinä käytiin läpi sellaisiakin asioita, joihin ei välttämättä tavallisessa kirjoitusoppaassa törmää. Ainakin itselleni tuli lukiessa tunne, että opas oli suunnattu juurikin minulle. Toisaalta ei sen lukemisesta varmasti haittaa olisi realismia kirjoittavallekaan.

Kirja antoi paljon pohdittavaa, mutta nosti ajoittain myös epätoivon pintaan. Ryhdyin välillä miettimään, onko minusta oikeasti tähän urakkaan ja entä, jos ei olekaan? Kirjoittamatta jättäminen ei ole vaihtoehto, joten kai se on vain katsottava, mihin sen kanssa lopulta päädyn.

Toisaalta kirja tarjosi myös hyviä ohjeita ja kasapäin lukuvinkkejä. Ensimmäiseksi laitoin tilaukseen Eija Lappalaisen ja Anne Leinosen kirjoittaman Routasisarukset, Hiekkasotilaat ja Konejumalat. Kävin myös läpi kirjan lopussa olevat kirjalistat. Osan teoksista olenkin jo lukenut, mutten läheskään kaikkea. Tosin voi olla, etten ihan jokaiseen suositukseen silti tartu, koska aika on rajallista.

Kaiken kaikkiaan käteen jäi kirjan pohjalta paljon. En vielä edes työntänyt sitä hyllyyn vaan jätin pöydälle pyörimään, jotta siihen on helppo tarttua tarvittaessa uudestaan kirjoittamisen lomassa.


Kristiina Vuori - Siipirikko

Olen aiemmin lukenut Kristiina Vuorelta Näkijän tyttären, josta tykkäsin joitain pieniä juttuja lukuun ottamatta. Kun sitten satuin edullisesti löytämään Siipirikon, lähti se välittömästi mukaan ja tulikin aika nopeasti luettua.

Siipirikon tunnelma oli ajoittain hyvin synkkä ja päähahmot, Selja ja Aijo, eivät aina olleet kovin pidettäviä. Olin kyllä vahvasti heidän puolellaan tarinan moninaisissa käänteissä, mutta välillä minun olisi tehnyt mieli vain ravistella heitä ja kiljua "Puhukaa nyt, prkl!". Tosin jos nämä kaksi olisivat osanneet puhua keskenään ja selvittää välinsä heti alkuun, olisi ainakin puolet tarinasta jäänyt kertomatta.

Tykkäsin kirjasta paljonkin, joten voi olla, että Vuoren teoksia tulee hyllyyn hankittua vielä lisää. Bongasin itse asiassa viikolla kauppareissun aikana pari muutakin. Taitavat mennä piakkoin ostoslistalle siis.